Tätini kuoli tänään.
Leikkauksen piti olla vain rutiinitoimenpide, mutta hän sai keuhkoveritulpan pian toimenpiteen jälkeen.
Nyt hän on poissa.
Täysin odottamatta.
Alle 60-vuotiaana.
Kuolema, varsinkin vielä aktiivi-ikäisen kuolema, nostaa omat tunteet pintaan. Viimeksi se nähtiin laajemmassa mittakaavassa Kirkan kuoleman kohdalla. Suremiseen yhdistyy vahvasti omia pelkoja omaa, ennemmin tai myöhemmin edessä häämöttävää kuolemaa kohtaan. Ja jos ystävämme tai sukulaisemme – tai laulajatähti – voi kuolla niin nuorena, niin enkö silloin myös minä?
Kieltämättä tässä iässä on alkanut pohtia kuolemaa uudelta, kiusallisesti läheisemmältä kantilta. Tilastojen mukaan olen nyt keskellä elinkaartani, joten edessä on tasan yhtä monta vuotta kuin olen tähän asti elänyt – jos siis hyvin menee. Tai sitten ne rytmihäiriöni eivät olekaan harmittomia, ja mieheni herää jonakin aamuna kovin hiljaisen miehensä vierestä.
Kaiken tämän kuoleman keskellä kasvaa kuitenkin pieni toivo. Kuolemaan suhtautuminen muuttuu iän myötä. Nuorempana se oli kaukana häämöttämä paha peikko, nyt se on paljon lähempänä lymyävä väistämätön paha. Eli kuoleman on jo jollain tapaa hyväksynyt, mutta kuoleman odottamiseen liittyy vielä paljon kysymyksiä. Itse asiassa se on alkanut pelottaa enemmän kuin kuolema itse; hurahdanko esimerkiksi kuolemaa käsitellessäni uskoon? Enkö löydä vastauksia ja muutunko silloin hysteerisesti väistämätöntä pelkääväksi? Alanko väistellä totuutta, yritänkö elää ikuisesti ja etsiä epätoivon vimmalla vastauksia lääketieteestä?
Tällä hetkellä toivon vain pitkää ikää ja rakasta, joka on vieressä silloinkin kun aikani koittaa.
Siinäkin on yksi kuolemaa isompi pelko.
Enhän kuole yksin?
***
Blogin yön biisi: Above & Beyond: Can´t Sleep
3 kommenttia
Kauneuspilkku
8.2.2007 08:53
Moi Mika, mä olen aina ajoittain pohtinut paljonkin kuolemaa, mutta koskaan pääsemättä oikein perille asiasta. Sielun iänkaikkinen elämä jne. tuntuu kovin lohduttavalata ajatukselta, mutta niin se vaatii sitä uskomista siihen.
Tällä hetkellä (38 v.), taidan itsekin laskennallisesti olla puolivälissä elämää. Kun on lopulta löytynyt se mies, jonka kanssa on rekisteröinyt parisuhteen toiv. loppuelämäksi, niin toivoo, että tätä elämää olisi vielä pitkään. Omat vanhemmat ovat vielä elossa ja hyvinvoivia 70:ä, joten jotenkin kuolema tuntuu edelleen kaukaiselta, vaikka se käytännössä voi olla kohdalla milloin tahasa. Osaanotto tätisi kuoleman johdosta.
martin
8.2.2007 14:07
Turvaa ja lohtua!
Splenetic
9.2.2007 17:28
Otan osaa.
Toisaalta ihmiset eivät useinkaan pelkää itse kuolemaa, vaan sitä suurta tuntematonta sen takana. Miksi pelätä jotain, jota ei kuitenkaan voi välttää, ja miksi pitäisikään? Kuolema on luonnollinen jatke eletylle elämälle, ja vain sillä eletyllä elämällä on oikeasti jotain väliä. Ja mitä tulee kuoleman käsittelemiseen... Voin vakuuttaa, etten vaikka ranteessani oleva "Vive memor leti" ("elä kuolemaa ajatellen" latinaksi) herättää muissa kaksikymppisissä paljonkin ihmetystä, ainakaan itse hurahtanut minkään sortin uskontoon =). En minä oikeastaan pelkää kuolemaa, vaan pidän sitä jopa toivottavana. Pitää vain muistaa elää eikä "ylipalvoa" elämää pakonomaisesti murehtien sitä päivää kun se Viikatemies tulee kylään.