MikaMikaMaa

Maksoin tulevan kevätlukukauden englannintuntini ja mietin samalla ääneen miehelleni, miten englannin opiskelusta voisi saada vieläkin kivempaa.

Tietenkin yhdistämällä siihen seksin!

Kummasti tulisi anatomia tutuksi jos puhuisimme tuhmia englanniksi. Tosin penis on penis englanniksikin. Myös paikannimet opittaisiin englanniksi, kun mukaan otettaisiin ”aktinäkökulma”; keittiön pöytä, olohuoneen matto, bussin takapenkki, autio hiekkaranta, vuokravene, mökin veranta, naapurimökin veranta, saunan pukuhuone, metsäpolku jne.

Olen jo keksinyt tälle ”Have sex and learn English” kurssilleni (course) nimenkin.

Intercourse.

Hahhahhaaaaaa!

Tämä on siis taas näitä päiviäni.

Anteeksi.

Sorry.

***

Blogin päivän anteeksipyyntöbiisi: Madonna: Sorry (PSB Maxi-Mix)

Olen paha ihminen.

Sain työkaverini tänään itkemään.

En tehnyt muuta, kuin kävelin hänen luokseen, karjuin hetken kurkku suorana ja käytin kerran tai kaksi tehosteena naisen sukupuolielintä kuvaavaa sanaa.

Perkele.

Tuo ei ollut se sana.

Tilanne sai alkunsa reilu viikko sitten, kun kyseinen työkaverini kysyi, saako hän laittaa nimeni yhteen asiakkuuteen. Kielsin sen ehdottomasti. Nimeäni ei käytetä, koska en ole ollut millään tavalla mukana hoitamassa asiakkaan asioita enkä tule olemaan jatkossakaan.

Minua ei uskottu.

Kiellostani huolimatta asiakkaan oli annettu ymmärtää, että olen mukana ja tehnyt jo projektiin liittyviä töitä. Se selvisi, kun asiakas soitti suoraan minulle ja kauniisti kyseenalaisti työni laadun; ”etkös sinä ole tästä vastuussa”.

Ei, en ollut. Mutta enhän minä voinut sitä asiakkaalle sanoa. Siinä sitten kuuntelin palautetta ilmiselvästi ei-niin-hyvin-tehdystä työstä.

Ei taida pitää minua kovinkaan hyvänä työntekijänä.

Puhelun päätyttyä marssin työkaverini luokse, huusin naama punaisena ja niiden naisen sukupuolielintä kuvaavien sanojen voimalla kielsin ehdottomasti tällaisen toiminnan; nimeni käytön asiakkuuksissa, joissa en oikeasti ole mukana. Sitten käänsin selkäni, kävelin pois ja nainen – toisten työkavereideni mukaan – alkoi itkeä.

Ei taida pitää minua kovinkaan mukavana työkaverina.

Vihainen ihminen voi olla ilkeä, mutta vihainen homo osaa olla todella ilkeä.

Ja olin todella ilkeä.

Mutta nyt oli syytäkin.

Inhoan valehtelua. Varsinkin työelämässä.

***

Blogin päivän paha biisi: Michael Jackson: Bad (Extended Dance Mix)

Meille tuli joulu!

Ei viekkaudella eikä vääryydellä, vaan ihan suunnitellusti. Ja itse asiassa jo viime perjantaina. Glögin ja piparkakkujen saattelemana sytytimme upouuden joulutähden olohuoneen erkkeriimme. Se oli oikein hieno.

Vain yksi asia puuttui.

Talvi.

Minne ihmeeseen talvi on oikein kadonnut? Ulkona on seitsemän astetta lämmintä ja sunnuntaisella päiväkävelyllä näimme maassa mönkivän leppäkertun. Joulukuussa! Kun Helsingissäkin pitäisi vähintään kahlata sohjossa niin ei – ovat kuulemma avanneet Vuosaaren golf-kentänkin uudelleen. Joulukuussa!

Ilmaston lämpenemisestä huolestuneena olen alkanut tarmokkaasti pienentää perheemme ekologista jalanjälkeä. Haluan sen nimittäin mahtuvan uuteen autoomme.

Haluan meille Jeepin!

Tosin, koska minä en aja autoa ja mieheni ei ole innostunut autonvaihdosta – eikä varsinkaan järjettömästä Jeepistä – taidan jäädä ilman peniksenpidennystäni. Onneksi mieheni vilautti toista mahdollisuutta. Hän näytti vihdoinkin, monen vuoden vihjailun ja vokottelun jälkeen haalean vihreää valoa yhteiselle asunnonhankinnalle.

Voi iik ja kääk! Voisiko meistä tulla oikeasti avopari? Yhteisen asuntolainan onnellisia omistajia? Pankkilainan vankeja ja keskiluokkaisuuden keulakuvia?

Mitä sitä ihminen voi muuta joululahjaksi toivoa.

Paitsi tietenkin 600 gramman rasian Fazerin suklaakonvehteja ja Karin Slaughterin kirjan Merkitty.

Ja kyllä. Tuo oli vihje. Tontut kuitenkin lukevat tätä blogia.

Ja kait muutama pukkikin?

***

Blogin päivän biisi: Quincy Jones: Summer In The City

Vielä jokunen vuosi sitten 1.12. vietettiin kansainvälistä Aids-päivää näkyvästi. Homokapakoissa oli aiheeseen liittyvää ohjelmaa, Aids-tukikeskuksen katupartiot jakoivat kondomeja sekä punaisia aids-nauhoja ja televisiossa oli runsaasti aiheelle omistettuja ohjelmia.

Tänään en nähnyt ainuttakaan rahaa keräävää ja kondomeja jakavaa katupartiota.

Ei ihme, että HIV-tartuntojen määrä saavuttaa Suomessa tänä vuonna ennätyksen.

Kun hivistä on tullut hoidettava, on näköjään suurin mielenkiintokin kadonnut. Kukapa tuosta homojen ja narkkareiden taudista jaksaa enää mesota.

Toista se oli 80- ja 90-luvulla. Koskettavin muisto itselläni on Philadelphia-elokuvan kutsuvierasnäytöksestä, jonka tuotot ohjattiin Aids-tukikeskukselle. Se oli todella koskettava, osin jopa masentava tilaisuus. Päällimmäisenä muistona on takanani istunut, aidsia sairastanut mies, joka itki vuolaasti elokuvan loppumetrit.

Niin itkimme me muutkin, mutta tuon miehen sydäntä särkevä nyyhkytys on jäänyt ikuisesti mieleeni. En olekaan voinut katsoa elokuvaa enää uudelleen. Niin vahvasti tuo murheellinen muisto on mielessäni.

Nykyteineille ja parikymppisille noiden aikojen tunnelmia on vaikea kuvailla, mutta onneksi on netti! Hyvä, melkeinpä erinomainen, dokumentti aidsista, eritoten taudin löytymisestä 1981 ja paniikista 80-luvulla, löytyy osoitteesta www.pbs.org/wgbh/pages/frontline/aids/view/. Dokumentti on jaettu useaan osaan, itseäni kiinnostavat juuri nuo alkuvuodet ja homoliikkeen vahva toiminta 80-luvulla. Lisäksi osoitteesta http://www.cdc.gov/hiv/resources/reports/mmwr/pdf/mmwr05jun81.pdf löytyy ensimmäinen virallinen lääketieteellinen viite aidsiin. Tästä se kaikki alkoi kesäkuussa 1981.

Blogin päivän biisissä on siinäkin aids-teema, vaikka iloista discoilua onkin. Säveltäjä Patrick Cowley oli ensimmäisiä tunnetumpia aidsiin kuolleita 1982, laulaja Sylvester kuoli aidsiin myöhemmin 80-luvulla ja kappaleen julkaisseen levy-yhtiön johtaja kuoli aidsiin 90-luvun alussa.

Uskomattomia lahjakkuuksia. Valtavia menetyksiä.

Miten paljon aids onkaan meiltä vienyt?

***

Blogin aids-päivän biisi: Sylvester: Menergy