Itketkö nyt - Tom Dooley?

Istuin tauolla ulkoilmakahvilassa, josta on suora näköyhteys yhteen Turun suosituimmista vihkikirkoista. Viereisessä pöydässä istui kaksi rouvaa, jotka kävivät keskustelua hääjuhlien pukeutumisesta. Aika pian ymmärsin, että rouvat olivat istuneet siinä pitkän aikaa ja aikoivat jatkaa alkuiltaan asti vertaillen väen juhlamuotia.

Kovin oli maailma muuttunut heidän ajoistaan. Kuinka onnetonta onkaan, kun naiset eivät käytä hattua juhlistamassa hääjuhlaa! Ja kuinka väritöntä voikaan kesän juhlakansa olla? Ja niin kovin vähän on kangasta käytetty naisten juhla-asuissa! - Pohtivat muuten pitkään, onko tuollainen niukka, linjoja korostava asu naisella edes juhla-asu.

Mene ja tiedä. Siitä olin samaa mieltä rouvien kanssa, että tumma puku pukee miestä. - Ja ilman taka-ajatuksia... Naisten muodista olen huono itse mitään sanomaan. Mutta onhan se tietysti hankalaa, jos vieraitten huomio kiinnittyy naisten tisseihin - kai sitä keskustelussa ainakin pitäisi pystyä herkeämättä katsomaan puhekumppanin kasvoja...

Ja takaisin työn pariin. Suuria ajatellessa taitaa iltakin kääntyä yöksi :(

Mukavaa alkavaa pyhää!

Aivan tuikitavallinen päivä voi muuttua hetkessä. Pakatessani viikon kamojani maallemuuttoa varten, puhelimeni soi.

Minulle tarjottiin töitä provinssissa. Aikaa päätökseni tekemiseen on viikko. Sen tekeminen ei ole helppoa. Päätös ei ole yksin minun. Se koskettaa monia - etenkin, jos vastaan seireenin kutsuun myöntävästi. Jos suostun, minun on ratkaistava se, mitä teen Turun kodilleni. Kahta kotia ei ole varaa näillä palkoilla pitää. Ja kun kyse on kuitenkin pätkätyöstä, mietin, onko Luostaristani luopuminen edes viisasta. Tämä kaupunki, Turku, on vielä kotikaupunkini.

Ja muutto olisi strategisesti "väärään" suuntaan. Kaipa sitä on etsittävä jostakin kortit ja katsottava niistä. Tai heitettävä arpaa.

Nooh, ehkä ei noin kevyesti. Mutta nyt on viikko aikaa vielä miettiä asiaa puolin ja toisin.

Mutta nyt ei enää yksin, vaan myös yhdessä.

Kotona. Yhtä äkkiä tämä KotiLuostarini tuntuu tyhjääkin tyhjemmältä.

Kolme päivää tunnevyörytyksessä ja lämpöisen, syvältä koskettavan huolenpidon kohteena. Nyt sitten totaalisessa arjessa, täysi kalenteri edessä - enkä osaa lukea sitä. Minä tiedän, että arki on välttämätöntä, jotta voisi kokea myös juhlan. Mutta jos arkea on kestänyt kauan, niin olisiko kohtuutonta toivoa, että ensimmäinen juhla olisi viikonmittainen positiivinen tunnevyörytys - polttavaa rakkauden tunnetta niin fyysisesti kuin psyykkisesti.

Mutta on osattava olla kiitollinen siitä, mitä on eikä jatkuvasti vain olla kahmimassa jotakin, joka voisi olla edessä - siis tulevaisuudessa.

Ystäväni puhelu kotimatkalla osoitti uudelleen sen, että tämän elämän ja tuonpuoleisen raja voi olla petollisen lyhyt, silmänräpäys ja kaikki, mitä elämästäni sen jälkeen kerrotaan, on vain historiaa. Ja tuolla rajalla ei voi vedota nuoruuteensa eikä sen tuomaan elinvoimaisuuteen (kaikkivoipaisuuteen).

Siksi olen kiitollinen tästä hetkestä. Siitä, että minulla on monia rakkaita ihmisiä ympärilläni. Ja erityisesti Sinä.

Minulle on tullut tavaksi silloin tällöin lukea City.fi -sivuilta kahta sivustoa: rippituolia ja suljettu osastoa.

Järjettömyydessään suurinta viihdettä? Tunnetusti ihmiset "ripittäytyvät" mitä kummallisimmista seksikokemuksista. Usein toistuu sama kaava: eletään parisuhteessa, mutta paneskellaan exän kanssa.

Minä olen luullut, että tuonkaltaiset kirjoitukset ovat vain silkasta huvista kirjoitettu - että niin ei juuri tapahdu oikeassa elämässä.

Tunnustan tyhmyyteni. Nyt tiedän, että se taitaakin olla nykypäivää (aika monelle?). Lähdin illalla töistä. Minulla on tapana kuunnella musiikkia, mutta se on niin hiljaisella, että kuulen vieressä käytävän keskustelun. Liikennevaloissa vieressäni seisoi kaksi kaverusta (miestä). Toinen kertoi lähtevänsä viikonlopuksi Helsinkiin, mutta ei ollut vielä hankkinut yösijaa. Mutta mitä tuosta! Pieni ongelmahan se on, koska exä asuu siellä. Se ottaa kyllä yöksi ja samalla saa... Niin, ja oma tyttöystävä on juuri silloin kotonaan käymässä niin se ei sitten saa tietää.

Anteeksi moralisointi, mutta tuollainenhan on järjetöntä! Minä en osaisi kuvitella, että makaisin exäni kanssa. Kun ajattelenkin "edesmenneitä" suhteitani, niin mikään ei värähdä - ei sitten missään.

Korkeintaan nousun merkkejä heitä ajatellessaan osoittaa verenpaine. - No, se on varmaan kaikissa tapauksessa molemminpuolista.

Onneksi!

Satojen ihmisten joukossa törmäsin vanhoihin kasvotuttuihin. Mukava kun olivat palanneet kaupunkiin - vai minäkö olinkin se, joka olin poissa?

Ehdin käydä Samppalinnan saunassa. Joku oli ollut viikon sisään kaksi kertaa saunomassa ja kertoi kyllästyneensä. Minä en kyllästy. Ehkä minun on hankittava koti, jossa on sauna. No, siitä puuttuu kuitenkin olennaisin: toiset ihmiset.

En tunnu osaavan keskittyä töihini. Nytkin pitäisi valmistella huomista, mutta ei onnistu. Tällä taudilla on nimikin: matkakuume.

Minä tulen. Aloitin juuri "pakkaamisen".

Piiitkän kesätauon jälkeen otin osaa loman vuoksi pienimuotoiseksi käyneen Saunaparlamentin kokoukseen. Vaikka väki oli vähissä, juttujen uho ei. Joskus sitä vääjäämättä jää miettimään, ymmärtävätkö ihmiset mitä sanovat? Samaa kysyn itseltänikin yllättävän usein ;)

Eikä muutoin peruskuviot olleet muuttuneet. "Sitä saa mitä tilaa" laulaa Yölintukin. Niin tuntui jotkut saavan =))

Espositon kautta kotiin töitä tekemään. Onneksi huomenna on normaalia lyhyempi päivä. Tiedä vaikka palvoisi Arskaa. Tai sitten jotakuta muuta.

Tai siis apulaispiispa Arsenille. Hän täyttää tänään 50 vuotta. Aamulla oli aikaa lukea Hesaria jopa rauhassa ennen siivousta ja töihin lähtöä. Hänen haastattelunsa päättyi mainiosti. Toimittaja kysyi: Mikä on sydämen ääni? Arseni vastasi: "Se on aina se ensimmäinen ajatus. Toiseen tulee mukaan järjen ääni."

Pääsin tänään illalla pitkästä aikaa saunomaan Samppalinnaan. Reissusta oli tulla ikimuistoinen. Yksi miehistä viuhahti alastomana kuolevaisen kansan parissa sillä seurauksella, että henkilökunta lähti etsimään häntä. Miesten puoli tutkittiin tarkoin. Muutamaan otteeseen yksi henkilökunnasta katseli minua kiusallisen tarkasti ikään kuin punnitakseen, että olinkohan se minä.

Minun pelastukseni lienee ollut se, että kun viuhahtajalla ei ollut karvoja kummassakaan päässä, minulla on niitä toistaiseksi molemmissa päissä ainakin kohtuullisesti. Viikonlopun jälkeen aion harventaa kyllä toista päätä.

Ihmekös tuo, että minulle oli tarpeen poiketa kotimatkalla Espositolla jäähdyttelemässä.

Kyllä on hieno homma kun on sähköinen kalenteri (p***le)! Yksi virhe ja soita sitten toistakymmentä puhelua selvittääksesi ajanvarauksessa tapahtunutta "virhettä". Kukaan meistä ei tietenkään myönnä sitä virhettä tehneensä. Edelleenkin uskalletaan pokkana sanoa, että "tässä tietokoneessa on joku vika". Sanoisin rumasti - ei, en sanoisi vaan huutaisin - ellei se olisi sopimatonta ;)

HKK tunki päänsä johonkin ja sai tulehduksen silmäänsä. Aamupäivällä yritin saada kiinni perhe-eläinlääkärin =)). Lähes lukemattomien puheluiden jälkeen onnistuin ja sain ajan kun käytin kaiken puhetaitoni. -- Ja kun äsken tulin kotiin, potilas voi mitä parhaiten ja tulehduksesta ei tietoakaan! --Huah... Soita sitten huomenna ja kerro, että meillä on tapahtunut ihmeparantuminen.

Päivällä istuin kahvilla ehkä Turun parhaimmalla paikalla: Tuomiokirkon rappusilla. Mainio paikka! Siinä näkee kaikenlaista [kuten puistikossa aurinkoa ottavia kovin vähäpukeisia...]. Miten se menikään? Jos silmäsi viettelee sinua, niin...

Huomenna sukelletaan kohti viikonloppua. Onneksi töissä on yllättävän kevyttä (vielä). Ensi viikolla on edessä odotettu matka Helsinkiin. Toivoisin sen olevan käänteentekevä matka koko elämääni ajatellen. No, asia ei ole yksin minun käsissäni. En kuitenkaan aio tehdä kaikkeani sen eteen. Sehän näet kuulostaa siltä, että yrittäisin kaikin tavoin myötävaikuttaa hyvään lopputulokseen. Ja eikö se saattaisi merkitä sitä, että silloin on herkästi jotakin muuta kuin mitä oikeasti on?

Avoimuudelle, rehellisyydellä ja olemalla oma itsensä luodaan paras mahdollinen pohja kaikenlaiselle tulevaisuudelle. Ja eipähän tarvitse myöhemmin selitellä "valkoisia valheitaan" ja kuuluisia "kaunisteluja".

Päivän ruokalista (ensimmäinen ateria tälle päivälle): kasvisrisottoa. Jälkiruokana kahvijäätelöä.

Pisteenä iin päälle: juttutuokio kotijuutalaiseni kanssa. Nam! (Vai olisiko tämä kuulunut edellisen kappaleen loppuun? Hmmm. Mene ja tiedä.)

Jokaisen lentokentän, jokaisen transithallin,
jokaisen pöydän jokaisessa tuhkakupissa on
rypistetty muistikirjan lehti, johon minä olen
tuhrinut sanat: "Minun on sinua ikävä."

Jokaisen ravintolan, jokaisen nurkan hämyn,
jokaisen pöydän, jokaisessa lasinjuuressa on
pöydälle läikähtänyt viiniä, johon minä olen
raivannut sanat: "Minun on sinua ikävä."

Minun on minun, on sinua sinuun,
minun on ikävä, ikävä! Ikävä sinua ikävä,
minun on ikävä, minun on sinua ikävä!

Jokaisen hotellin, jokaisen tunkkaisen
yhdenhengen huoneen, jokaisessa
kylpyhuoneessa on pyyhkimätön
höyrystynyt peili, johon minä olen
piirtänyt sanat: "Minun on sinua ikävä."

Jokaisen kaupungin, jokaisen sivukadun
yksinäiseen yöphön eksyneeseen valon-
säteeseen on varkain jäänyt leijailemaan
kaiku, johon minä olen huutanut sanat:
"Minun on sinua ikävä!"

Minun on minun, on sinua sinuun,
minun on ikävä, ikävä! Ikävä sinua ikävä,
minun on ikävä, minun on sinua ikävä!

Jokaisen rannattoman suolaisen valtameren
tuulisen niemen, jokaisella rantakalliolla on
kesäpäivän kuivattama lampi, johon minä olen
itkenyt sanat: "Minun on sinua ikävä."

Minun on minun, on sinua sinuun,
minun on ikävä, ikävä! Ikävä sinua ikävä,
minun on ikävä, minun on sinua ikävä!

Minun on minun, on sinua sinuun,
minun on ikävä, ikävä! Ikävä sinua ikävä,
minun on ikävä, minun on sinua ikävä!

Tällainen päivä tänään maaseudun rauhassa! Suosittelen Anneli Saariston "Kypsän naisen blues" -levyn hankkimista ja tämän Puurtisen tekemän laulun kuuntelemista!

Katsoin aamulla elämäni toisen kerran Serranon perhe -nimistä ohjelmaa. Nautin sekä näkemisestä että kuulemisesta! Olenhan toki kertonut, etten omista televisiota, joten en voi ryhtyä seuraamaan kyseistä ohjelmaan jatkuvasti, mutta kun sattuu "kylään" sopivasti, niin silloin voi nauttia... Senkin olen tainnut kertoa, että minulle saa sanoa mitä tahansa espanjaksi niin, lähes kaikki minussa herää ;) Ja se aamullinen näkemisen puoli - voih!

Onneksi tunteet viilenivät aamuisella reilun 4 kilometrin lenkillä HKK:n kanssa. Ja muutoin sitten pitkät päiväunet - ilman "laittomia" unelmia =))

Sain hyviä uutisia juuri äsken! Erakkonaolo päättyy hetkeksi. Ensi viikolla jo "kasvoista kasvoihin"...

Uunin hälytyskello soi...

Minä tein kaikkeni onnistuakseni joten kuten ruuanlaitossani :( No, nälkäänsä kaikki syövät mitä tahansa. Mutta tämä kokemus vahvisti sen, että en ikinä tee ruokaa vierailleni [Käykö minulla vieraita? Ei käy.] Itselleni ehkä jotenkuten... Toivottavasti kotijuutalaiseni on hyvä kokki!

Kaksi tuntia sänkyostoksilla ilman tulosta. Kolme liikettä eikä ensimmäistäkään myyjää. Pitää ilmoittautua työväenopiston puutyökurssille. Siinä kun Huittisissa miehet rakentavat talvet ruumisarkkuja, minä voin ryhtyä tekemään sänkyä...

Taidan aloittaa vohveleitten paistamisen. Siinä on sellainen automaattivalo, joka kertoo, milloin vohvelit ovat kypsiä. Lisukkeenna kermavaahtoa ja tuoreita mansikoita.

Tervetuloa patiolle nauttimaan - jos rohkeus riittää!