Itketkö nyt - Tom Dooley?

Miehetkin itkevät

Ja silkasta onnesta. Minä olen sen nähnyt tänään.

Muutoin olen aivan poikki. Jatkuva uusien ihmisten tapaaminen vie mehut mennessään.

Ilta päättyi hellyttävästi. Eräs vieras halasi minua ja kiitti tapahtumasta - ja lisäsi: "sinä tuoksut niin hyvälle".

Pitäisikö terveiset välittää Stokkan hajuvesiosaston naisille (tummalle miehelle)? Vai luetteko te tätä?


Kohtaanto-ongelma?

Modernia kieltä - kaiketi? Nyt tietysti mietin, että luinko edes termiä oikein. Se oli tämä työpaikkojen ja nykyisten ja meidän tulevien työttömien ja maan mainioitten työpaikkojen kohtaaminen jossakin päin Suomea. Siis siinä on ollut tähän asti joku tällainen hankaluus, jota siis kohtaanto-ongelmaksi kutsutaan. Olenko ymmärtänyt oikein?

Ja mitä sitten, vaikka olisin lukenut väärin ;) Käytän sitä surutta seuraavassa pohdinnassani. Eilen kotiin palatessani (kun uni ei tullut junassa, vaikka kuinka houkuttelin) oli aikaa pohtia tämä gayorientoituneen maailman kohtaanto-ongelmaa, joka tuntuu ainakin nettikirjoitusten perusteella äityneen jo kriisin asteelle.

Siis ihmiset eivät kohtaa. Komialle kun pitää olla vielä komiampaa ja kaikki värkit ylimittaisen kohdallaan. Ikäkin pitää olla juuri se tietty - mikään "noin" ei käy. Tai jos joku kirjoittaa, ettei iällä ole väliä, niin joku päättelee, että sillä ihmisellä ei sitten ole mikään kohdallaan.

"Kaappijulkisuudessa" olemme niin tarkkoja näistä kriteereistä, vaikka minä en ole keksinyt, missä niistä on niin paljon iloa - etenkin siis jos elelee kaapissa ja kaikki oleellinen pitää tapahtua pimeässä peittojen alla. Minua surettaa se, että tässä julkisuudessa leimataan kaikki. Uskallan edelleen luottaa siihen, että hyvin harvoilla on tällaista kohtaanto-ongelmaa: ihmiset löytävät toisiansa, kun kriteerit eivät ole "pilkunnussinta-asteella". Siis kun ajatellaan aivoilla. Etsitään sydäntä (ah, siis laajemmassa merkityksessä).

Aikansahan tuo vie, että Kohtaamisia tapahtuu. Mutta niitä tapahtuu. Ja kun osoittaa olevansa tosissaan, Kohtaaminen ei jää yön lämmittelyksi ja seuraavan päivän "kaveruudeksi" - siis välttämättä.

Ja kun Kohtaaminen on kasvamassa kestäväksi luottamukseksi, uskaltaa sanoa Asiasta vailla pelkoa jätetyksitulemista. Kaikkea kun ei tarvitse sietää eikä hyväksyä. Vaikka kompromisseja on oltava valmis tekemään. Ja joskus jotkut Asiat eivät muutu, mutta eivät ne koko venettä kaada. Aikuisiahan tässä ollaan, vai?

Salakieltä tämä loppu - jopa minulle. Mutta minunhan pitäisikin olla jo nukkumassa, että huomenna jaksaa.

Hyvää yötä Kohtaanto-ongelman rasittamat tahi siitä täysin tietämättömät. Nautitaan elokuisesta viikonlopusta!


Pomo kaipaa - minä en

Sen taas näkee kun Pomo on palannut työpaikalle. On sähköpostia ja puhelinsoittoa! En ole reagoinut mihinkään näistä. Minulla on ollut vapaata ja nauttinut olostani Helsingin Töölössä.

On jännä kuinka nopeasti rutiinit syntyvät. Kun päivällä on ollut "omaa" aikaa, olen käynyt uimassa, istunut kahvilassa ja käynyt kirjastossa lukemassa Turun Sanomat (jota ei taida kukaan muu täällä lukea - lienekö leimautumisen pelossa). Kotiaskareita olen tehnyt sopivassa määrin. Parasta aikaa päivitän lääketieteellisiä tietojani katsomalla Holby Cityn sairaalaa. Pianhan tässä kirurgiksi...

Vähän on olo kuin maansa myyneellä. Turkuun lähtöön on muutama tunti. Huomenna olisi taas töitä. Ne työt eivät sureta. Työ on sinänsä ihan mukavaa (ainakn toisinaan - jos siinä on joku järjen hiven mukana). - Mutta surulliseksi tekee se, että on palattava siihen arkeen, jota määrittää lyhentymättömät välimatkat.

Kestän kuitenkin kuin Mies. Aikahan kuluu ja junat kulkevat. Jos hyvin käy, ensi viikolla taas Helsingissä. Lomalla vielä enemmän.

Jaahas, nyt on edessä leikkaus, jota en ole ennen nähnyt. Täytyy katsoa tarkasti - tiedä, missä tuotakin taitoa tarvitaan ;)

Huomenna vakiopaikoilla. Nähdään ja hymyillään!


Etäisyys tekee hyvää?

Tänään on ollut etäpäivä. Olen tehnyt töitä niinkin etäältä kuin Töölössä. Irtiotto tavallisen työpäivän arjesta on tehnyt hyvää. Ajatukset ovat olleet kirkkaammat ja mieli levollinen.

Ehdin päivällä aloittamaan säännöllisen uimakauden Töölön uimahallissa. Väkeä oli vähän joten tilaa oli uida ja istua saunassa - ihan hiljaa.

Etäältä näkee asiat paremmin, mutta etäisyys ei aina ole hyvästä. Tätä kirjoittaessani Kotijuutalaiseni kattaa pöytää ja pian alamme syödä. Näemme harvoin - liian harvoin. Sitä silmälläpitäen katselin sateista Helsinkiä, josko tämä kaupunki voisi olla tuleva kotikaupunkini. Kenties - mutta asiaa on pohdittava useammastikin kuin kerran. Sosiaalisen verkoston rakentaminen uuteen kaupunkiin voi olla työlästä. Jopa ylivoimaista. Olen toki opiskellut tässä kaupungissa ja tunnen ihmisiä täältä, mutta lähes alusta pitäisi aloittaa. Ja miten pitä huolta Turun ystävistä, minulle rakkaista ihmisistä. Teet niin tai näin, etäisyyttä on - ja ihmissuhteissa se ei pitemmän päälle ole hyväksi.

Uskokaa minua.

Kevätrullat odottavat. Ja hyvä jälkiruoka?


Päivän tunnusluvut

Oma elämäkin pitää voida osoittaa tunnusluvuin. Omani ovat seuraavat ja kertovat päivästä kaiken olennaisin:

aamu (töihin lähtiessä): 157/100 (65)
ilta (töistä tullessa): 148/92 (70)

Molemmissa on levätty riittävästi. Valitsin luvut, jotka ovat kohtuulliset.

Minulle on luvassa kotisairaanhoitoa. Annan koko ajallisen elämäni hänen käsiinsä. Alkukokemus toki osoittaa, että hän kykenee tarvittaessa saamaan verenpaineeni huippulukemiin =). - Jaa, taitaa olla molemminpuolista.

Onneksi viimeisen keikan jälkeen törmäsin Kuuluisuuden Bändiin. Yksi heistä vaihtoi kanssani muutaman sanan ja hymyili vielä kauniisti. Hieman helpotti.

Huomenna helpottaa enemmän. Korvissakaan ei toivottavasti humise. Ja illalla saa Kylmää Juotavaa ensimmäisen kerran viikkokausiin.

Naapurissa nuoriso juhlii. Se ei sinänsä häiritse. Mukava kun on elämää. Tänäkin vuonna DBTL jäi väliin. No, tässä iässä taitaa kaikki mielenkiintoinen jäädä väliin...


Ihana tekniikka ;)

Ja mikä lahjakkuus langan toisessa päässä ;)

Päätimme Kotijuutalaiseni kanssa lakata maksamasta Soneralle tuntien päivittäisistä puheluista (siksi kaiketi Soneran osavuositulos heikkenikin) ja siirryimme "skypettäjien" joukkoon.

Mainio vehje mutta tuottaa tahatonta hupia. Tunne on välillä samankalainen kuin olisi huonokuuloisten vanhainkodissa. Tänä iltana emme ole vielä oikein päässeet aloittamaan koko keskustelua, kun jommassa kummassa päässä pätkii niin kovin.

Mutta pääasia tulee kyllä selväksi. Ei tähän hommaan viitsi tyhjänpäiten ryhtyä ;)

Kokeillaan taas ;)


Mainilan laukaukset

Ei, en tuntenut häntä. Mutta minulla oli mahdollista istua sellaisten ihmisten keskellä, jotka tunsivat hänet. He lukivat hänen, nuoren miehen kirjeitä sekä jännityksen keskellä kirjoitettuja päiväkirjamerkintöjä ja pari hänen ikäistään muisteli tapahtumia Mainilassa. Historia aukeni aivan uudella tavalla. - Vaikka en tuntenut häntä, kuulemani perusteella voin yhtyä hänet tunteneisiin: upseeri ja herrasmies - loppuun asti.

Muuten ei ole kaksista ollut tämän päivän meno. Saldoa voisi kuvata se pusero, joka joutui (ihan itsestään?) pesukoneeseen, jossa oli väärä pesuohjelma. Tietysti - jos joutuisin kyseistä vaatekappaletta pitämään päällä julkisesti - voisin väittää, sitä upeaksi taiteelliseksi luomuksesi. Mitä tästä opin: on alettava ostaa vaatteita, jotka ovat samanvärisiä ja joissa on samankaltainen pesuohjelma. Taitaa tällä neuvolla värikkään miehen elämä muuttua vieläkin värikkäämmäksi. Mutta mustahan pukee herrasmiestä - niinhän se oli? Tai ainakin hoikistaa (vaikkapa vain vähän)?

Sähköposti on "mainio" väline. Sen kautta voi lähestyä nimettömästi. Ja kun ei ole oikeata nimeä eikä muita yhteystietoja, voi sanoa mitä tahansa. Minua ei häiritse se, jos asiasta minulle huomautetaankin (siis nimettömästi), mutta kun viestissä mennään asiattomuuksiin ja vääristellään sanomisiani, asia onkin ongelmallisempi. Pelkuruuttahan se on? - En toki aio lähteä maineeni perään itkemään. Mutta saas nähdä, missä kohdallani kulkee raja, jolloin en jaksa vain hymähtää tuon kaltaisille, henkilökohtaisille viesteille. Ei niitä paljon ole tullut - onneksi.

Silittämään, pakkaamaan, Serranoja katsomaan ehkä kesän viimeisen kerran ja aamulla kaupunkikotiin. Osaakohan sitä elää ja olla enää niin kuin fiinit turkulaiset?


Väsynyt :(

Ja riidanhaluinen.

Menen nukkumaan. Toivottavasti näen yöllä lohdullisia unia.

Sanovat, että torstai on toivoa täynnä. Toivottavasti päivä osoittautuu sanonnan mukaiseksi - ja etenkin armolliseksi.

Sitten ehkä ei tarvitse puolikuolleena kirjoittaa sitä mitä tänään kirjoitin - ja etenkään olla sanoissaan viileä, jopa kylmä.

Aina ei vain jaksa ymmärtää läheisiään. Vaikka lähimmistään kai sitä pitäisi ensin aloittaa - se rakastaminen, ehdoitta meinaan.


Susi lammasten vaatteissa?

Tänään piti olla vapaapäivä, vaan toisin kävi. Töitä on tehty aamusta iltaan. Vain Serranon mittaisen tauon saatoin pitää. Niin, ja erään neitosen perässä piti HKK:ta juoksuttaa.

Väsyttää jo valmiiksi huominen. Aamusta iltaan. Työtä ja vaivaa. Mutta enpä taida olla ainut, joka kokee tämän saman päivästä toiseen. Ja ne, jotka haluaisivat kokea, vaan eivät voi - eivät, kun ei ole töitä. Minä olen oikeasti valmis luovuttamaan paikkani. Alallani ei vain ole työttömiä - pikemminkin pulaa ammattitaitoisista osaajista.

Tällaisina hetkinä itseäni helpottaa se, että katselen vähän kauemmas. Ensi viikolla on vapaata ja pääsen hetkeksi pois kotoa toiseen kotiini. Ja kauemmaksi auttaa uutisissa näytetty pätkä, jossa kuvattiin Finnairin lomalentoa jonnekin lämpimään. Sekin odottaa. Kesä talven keskellä.

Minulle sanottiin eilen, että eräässä tärkeässä asiassa en ota kantaa suuntaan enkä toiseen. Tiedän, sellaiset ihmiset ovat rasittavia, joilta on vaikeaa saada mielipidettä missään asiassa. Suuret asiat ovat hetkittäin asia erikseen. Siis sellaiset, jotka muuttavat elämän olosuhteita ulkoisesti.

Tänään taidan ottaa kantaa.


Kennedyn aivot

Olen ollut jo kauan kiinnostunut pohjoismaisista dekkaristeista. Ja kesä on mainiota aikaa lukea juuri tämän suuntaista kirjallisuutta. Maalaiskirjastosta löytyi Henning Mankellin kirja, jota olen tänään urakalla lukenut.

Mitään muuta mainittavaa en ole ehtinyt tehdä: surra Henrikin puolesta ja ikävöidä Kotijuutalaistani. No, johan siinä tälle päivälle onkin ollut tekemistä.

Joo, ruokaa piti laittaa (meillä oli tänään ruokana "Taasko tätä samaa" nougatjäätelön kera).

Pian alkava työviikko stressaa. En ole koskaan pitänyt minuuttiaikatauluista. Onneksi on vuosien saatossa tullut opituksi "sisäisen kellon taito". Se tarkoittaa siis puheessani sitä, että katsomatta kelloon tiedän, milloin on aika siirtyä seuraavien työtehtävien ja ihmisten pariin. Ja onneksi joskus ihmisillä itsellään on niin isot rannekellot, että tällainen puolisokeakin näkee niistä ajankulun. - Sääli on vain se, että joskus tarvitsisi liukuma-aikaa ja hengähdystauon, nollaamisen. Kolmen viikon kuluttua kaikkien lomat on lusittu, joten silloin taas on enemmän aikaa.

Jos hyvin käy, 63 on tämän päivän onnenluku.

HKK kuljettaa pantaa. On se kumma kun ennen maalla saattoi koirat päästää ovesta ulos ja ne tulivat takaisin viimeistään silloin kun nälkä yllätti. Meidän Vili teki ainakin niin. Maatiaiskissamme Milla lähti reissuillensa toukokuussa ja tuli vasta syksyn häämöttäessä. Osasi hoitaa ruokansa itse. Vili oli opetettu liian hyvälle.

Kai se on mentävä. Pelkään vain näiden useiden päivittäisten kävelylenkkien aiheuttavan minulle ylikunnon ;)) ja alipainon =))