Itketkö nyt - Tom Dooley?

"Poterossa ei ole ateisteja."

Lupaava aloitus viikonlopulle.

Menin aamulla kellosepälle saadakseni kelloni hihnan kunnolla kiinnitetyksi. Hihnaa kellossa pitävä nasta oli löystynyt ja jo kerran olin pelastanut kelloni putoamiselta (ja katoamiselta).

Kysyin uuden nastan hintaa. Ilmeni ettei hankinta ollut kallis, päinvastoin! Otin kellon taskustani hieman huolimattomasti, jolloin se putosi liikkeen kivilattialle - ja tietysti lasi alaspäin.

Lopputulos: viisareita suojaava lasi halkesi kahdesta kohtaa. Lasin uusiminen töineen maksaa kuulema 40 euroa. Hämmästyttävän tyynesti poistuin liikkeestä ilmoittaen harkitsevani kellon korjaamista.

Ja kannattaakin. Kello maksoi aikanaan 29 euroa. Ja vaikka kello on kanssani nähnyt ja kokenut monenmoista, niin paljon en tuosta ole valmis maksamaan.

Elämääni alkaa rytmittää entistä vahvemmin Stokkan kello kävelykadulla ja työnantajan sponsoroima Nokia taskussani. Ja ainahan voi kysellä vastaantulevalta komistukselta: "Anteeksi, mitähän kello mahtaa olla?"

Tämän jälkeen on kai turha havitella rakkautta ja romantiikkaa - edes (viikonloppu)seksiä :(

Katselin kahta nuorukaista, miestä ja naista, Impivaaran altaan reunalla. He olivat juuri uineet oman matkansa, hitaasti, samaan tahtiin. Nyt oli edessä pieni eron hetki, Turussa kun ei (vielä) ole kimppasaunamahdollisuutta.

Ennen kuin heidän tiensä hetkeksi erosi, he suukottelivat toisiaan pehmeästi, koskettelivat toisiaan, hivelivät toisiaan mm. pepusta.

Sitä oli somaa katsella - ja se tuntui sivullisestakin hyvältä. Siinä oli mukana sellaista hellyyttä, jota ei kovin usein julkisesti näe. Minä koin olevani hetken etuoikeutetussa asemassa.

Kun he olivat menneet, jatkoi arkista juoksuani. En tiedä, kuvittelinko vain, mutta matka taittui kevyemmin ;)

Kävin eilen illalla paikallisessa baarissa. Se on mainitsemisen arvoinen asia sen vuoksi, että muutaman kuukauden (kohta puolen vuoden) sisällä olen käynyt vain kerran.

Onneksi olin kavereitteni kanssa. Muutamassa kuukaudessa väki oli muuttunut, nuorentunut lähes kautta linjan. En oikein tuntenut oloani kovin kotoisaksi. Sellaisessa baarissa on mukava olla, jossa on eri ikäisiä ihmisiä, mutta ei niin, että joku ikäluokka on enemmistönä.

Joo, tiedän! Monet ikäiseni ja vanhemmat nauttivat katsella kauneutta (komeutta?). Itsekin katselen, totta. Mutta kai sitä baarikeikoiltaan saattaa hakea muutakin - jopa ihmissuhdetta ;) Mitä nuoremmaksi väki muuttuu, sitä vaikeammaksi se käy.

Kuulin, että osa vanhemmasta väestä on kadonnut jonnekin - siis koteihin tai lähiöbaareihin. Ja olen kuullut sellaistenkin äänten voimistuvan, jotka alkavat toivoa toisen gaybaarin tulemista Turkuun.

Vaikka palvelu nykyisessä baarissa on hyvää ja henkilökunta kohteliasta, alan pian kuulua tähän jälkimmäiseen kuoroon.

Tällaiset vapaapäivät sopivat minulle. Nousin aamulla seuraamaan formulakisoja (lue: vaihdoin vain asentoa sängyssä), sen jälkeen aamiainen ja takaisin sänkyyn. Olen katsonut päivän 4400-sarjaa.

Pakko tuo oli kyllä keskeyttää. Kroppani kaipasi liikuntaa. Muutaman vaiheen kautta löytyi Kaarinan avoinna oleva uimahalli. Tuo keikka tosin oli mennä päin persettä :(

Väkeä oli vähän ja kun löysin tieni porealtaaseen, sain olla siinä hetken aikaa yksin. Poreileva, lämmin vesi ja silmät kiinni - ajatukset ties missä =)) Vähän ajan kuluttua tätä tunnetta "jakamaan" tuli romaniäiti kolmen tyttärensä kanssa. Alkoi olla pikkuisen ahdasta, mutta yritin pitää silmäni kiinni.

Vauhti kiihtyi porealtaassa! Hirvittävä huuto ja pyöriminen altaassa alkoi. Kun avasin silmäni, tajusin että suuni edessä oli yhden tyttöjen ljalka lakattuine kynsineen (aivan tarkoituksella). Välttääkseni oksennusrefleksin suljin silmäni... Tunsin aika ajoin kuin nuoret neitokaiset pärskivät vettä kasvoilleni. Varsinainen pommi tuli siinä vaiheessa kun kohtalaisen kookas äiti alkoi nostaa nuorinta tytärtään pystyyn altaasta. Äiti liukastui ja tuli perseelleen hetkeksi syliini. Tosi hemaiseva hetki :( Äiti nousi ylös (ei pahoitellut), komensi lapset saunaan. Ja kuin pisteenä kaikelle tälle, yksi tytöistä kävi nakkaamassa vielä lisää vettä silmilleni.

En ole rasisti, en, mutta mielessäni kävivät kaikki vaihtoehdot uhkailusta hukuttamiseen siltä varalta
että he vielä ilmestyisivät poreilemaan kanssani. Eivät tulleet... Minusta ei tullut rasistista murhaajaa.

Muuten siis hallissa oli rauhallista - saunassa oli rauhallista. Pukiessani vaatteita kaksi nuorta MIESTÄ tuli hikisinä pukutiloihin. Luulin heidän menevän saunaan, vaan vielä mitä. Axea kainaloihin (runsaasti) ja vaatteet päälle. Tosi miehekästä! Hien hajuhan on seksikästä ja siihen silaus axea päälle. Siinä vanhemmankin viisari värähtää (kai)!

Päivän "uutinen" tullee ilmeisesti Tampereen suunnalta. Markku Koivisto ja hänen vasurinsa (Timo Aro-Heinilä) eroavat kirkosta (ovat pappeja molemmat) ja perustavat oman kirkon. Tarkoittaakohan tämä sitä, että pikku hiljaa alkaa ilma kirkastua tässäkin luterilaisessa kirkossa? Toivottavasti tiukkapipot seuraavat Markun esimerkkiä ja liittyvät yhteen. Mekastakoot keskenään!

Niin paljon on tapahtunut ja suuria asioita taas elämässäni, että on lähdettävä baariin. Kuka tällaista selvin päin kestäisi?

Lupasin eilen kertoa mitä kirjoja lainasin - siis lainasin!

Otsikossa mainittu kirja on toinen niistä. Kirja osui silmiini etsiessäni tietä kirjaston sivukäytävliltä lainauskoneen ääreen.

Luen kirjaa keittiön pöydän ääressä. Vastoin kaikkia sääntöjä, ohjeita ja siis hyviä tapoja minä luen aina keittiössä ruokaillessani tai silloin kun teen jotakin ruokaa. Olen asettanut tavoitteekseni lukea kyseisen kirjan pääsiäisen aikana. Alku ainakin oli lupaava... Katsotaan, viisastunko minä.

No, ehkä en lue tuota kirjaa siitä näkökulmasta, mutta kulttuurinen ja historiallinen läpileikkaus tähän jatkuvasti päivänpolttavaan kysymykseen on tarpeen. Käytäväpuheet Turussa kertovat, että huhtikuinen Kirkko ja Me -lehti käsittelee asiaa.

Puhetta siis ainakin riittää. Tekojen aika lienee sitten toinen. Vai mitä tekoja tässä pitäisi vielä odottaa? Yhteiskunta, siis lainsäätäjä, on tehnyt osansa - kiitos siitä.

Kirkkokin toki tekee osansa - uskokaa tai älkää. Sen vanhoilliset piirit käyvät nyt uuvutustaistelua. Tämän(kin) sodan he ovat hävinneet, onneksi. Mutta ennen kuin kaatuvat joukkohautoihinsa, ääni on kova.

Se ääni ei ole kirkon ääni. Kirkolla voi olla vain yksi ääni, armosta ja rakkaudesta nouseva ääni. Sitä ääntä kannattaa kuunnella - ja elää sen mukaisesti.

Suokaa anteeksi otsikko ;)

Aloitan jälkimmäisestä. Vapaapäivä kun on, kävin kirjastossa. Lainasin pari kirjaa - niistä ehkä myöhemmin. Luin myös uusia lehtiä ja hämmästelin sitä nähtävyyksien paljoutta! Varsinainen kulttuurikeskus tuo uusi kirjastomme.

Tullessani ulos kirjastosta alarapapuilla seisova mies katsoi minua ja huusi: "Mitä sieltä varastit!?!"

Hetken teki mieli kokeilla nyrkiniskua päin naamaa! Mutta en ole tehnyt sitä ennenkään, päätin säästää sen johonkin mehevämpään tilaisuuteen. - Kävelin tyynesti ohi...

Tuo ensimmäinen kyseenalainen (?) sana liittyy erään ystäväni kertomaan (tosi)tarinaan viime joululta.

Alle kouluikäisten kerholaisten ryhmä alkoi harjoitella kerhonsa joulujuhlaa varten jouluevankeliumia (näytelmänä). Joukossa oli yksi "sankari", joka ei oikein tyytynyt osavalintaan, mutta muutosta siinä ei tullut. Näytelmää harjoiteltiin ahkerasti.

Tuli juhlan vuoro. Kirkkosali oli upeasti jouluvalaistu, tunnelma korkealla. Juhla alkoi tällä perinteiselle näytelmällä. Joukko kerholaisia marssii käytävää pitkin eteenpäin, kohti alttaria. Tämä osaansa tyytymätön sankari, nähdessään vanhempansa kirkonpenkissä - kajauttaa kuuluvasti ilmoille itseään hiertäneen epäkohdan: "Mä oon taas joku vitun lammas!"

Aloita siitä sitten hartaasti: "Ja tapahtui niin päivinä..."

Miten se meni? Lasten ja imeväisten suusta...

Joo, taidan lähteä uimaan.

Jouduin tänään "viralliseen", arkistoihin jäävään valokuvaan. Onnetonta tässä toki oli se, että söin viikolla suklaata ja siitähän seurasi se, että sen näkee myös kasvoistani...

Jotakin siis täytyi kiireellä tehdä ennen kuvaa. Stokkan viehättävä nainen esitteli peitepuikkoa, joka peittää kaiken (mitä hän mahtoi vihjailla). Pieni, soma putkilo. Ostin tuota ihmevoidetta.

Maksoi 28 euroa. No, kotona kun sain lasit päähäni, ymmärsin kyllä, että kannatti maksaa. Siinä luki myös "Dior".

Valitettavasti en voi esitellä voidetta kasvoillani. Senhän pitää olla niin huomaamatonta, ettei kukaan huomaa. Saan olla taas huomaamaton... ja syödä Fazerin hasselpähkinäsuklaata...

Otsikko tarkoittaa vain olotilaa: tänään on 11 peräkkäinen työpäivä ilman kunnollista lepoa. Tehot alkavat olla vähissä. Vielä kaksi päivää pitäisi jaksaa - sitten helpottaa.

Mutta mitä iloa siitä on? Minulla on toki lähes viikko vapaata, mutta palautuminen vie siitä leijonanosan. Ikääntymisen myötä olen huomannut, että vuosi vuodelta omien akkujen lataaminen vie enemmän aikaa.

Lataan akkujani yksinäisyydessä. En juuri tapaa ketään. Fyysistä kuntoilua harrastan paljon, mutta keskusteluista en ole kiinnostunut. Sitä kun tekee jo töissä.

Eipä ihme, ettei sosiaalista elämää taas työn ulkopuolella ole.

Blogiin kirjoittaminenkin alkaa jäädä vähemmälle. Kertonee kai siitä, ettei ole oikein kerrottavaa. - Tai tarinani eivät kestä julkisuutta? Kenties olen siirtynyt hämärän rajamaille.

"Kun mikään ei riitä."

Keskellä päivää puhelimeni soi seistessäni bussipysäkillä. Katselin ensin numeroa ja mietin, kuka viranomainen minua mahtaa tavoitella - niin viranomaisnumerolta se näytti.

Puhelu tuli Göteborgista.

Minulle tarjottiin työpaikkaa - tuosta noin vain ;) Upea tunne, ei - pikemminkin uskomaton.

Paikka olisi vähintään vuodeksi. Työnkuva minulle sangen sopivaa.

Nyt on vain puntaroitava näkökulmia. Aikaa on tämä kuukausi. Jos vastaan myöntävästi, jo kesäkuun alussa pitäisi aloittaa.

Jännittävää, jännittää - hallille, saunaan ja uimaan. Tämä vaatii pitkän matkan...