Itketkö nyt - Tom Dooley?

Tänään on ollut etäpäivä. Olen tehnyt töitä niinkin etäältä kuin Töölössä. Irtiotto tavallisen työpäivän arjesta on tehnyt hyvää. Ajatukset ovat olleet kirkkaammat ja mieli levollinen.

Ehdin päivällä aloittamaan säännöllisen uimakauden Töölön uimahallissa. Väkeä oli vähän joten tilaa oli uida ja istua saunassa - ihan hiljaa.

Etäältä näkee asiat paremmin, mutta etäisyys ei aina ole hyvästä. Tätä kirjoittaessani Kotijuutalaiseni kattaa pöytää ja pian alamme syödä. Näemme harvoin - liian harvoin. Sitä silmälläpitäen katselin sateista Helsinkiä, josko tämä kaupunki voisi olla tuleva kotikaupunkini. Kenties - mutta asiaa on pohdittava useammastikin kuin kerran. Sosiaalisen verkoston rakentaminen uuteen kaupunkiin voi olla työlästä. Jopa ylivoimaista. Olen toki opiskellut tässä kaupungissa ja tunnen ihmisiä täältä, mutta lähes alusta pitäisi aloittaa. Ja miten pitä huolta Turun ystävistä, minulle rakkaista ihmisistä. Teet niin tai näin, etäisyyttä on - ja ihmissuhteissa se ei pitemmän päälle ole hyväksi.

Uskokaa minua.

Kevätrullat odottavat. Ja hyvä jälkiruoka?

Oma elämäkin pitää voida osoittaa tunnusluvuin. Omani ovat seuraavat ja kertovat päivästä kaiken olennaisin:

aamu (töihin lähtiessä): 157/100 (65)
ilta (töistä tullessa): 148/92 (70)

Molemmissa on levätty riittävästi. Valitsin luvut, jotka ovat kohtuulliset.

Minulle on luvassa kotisairaanhoitoa. Annan koko ajallisen elämäni hänen käsiinsä. Alkukokemus toki osoittaa, että hän kykenee tarvittaessa saamaan verenpaineeni huippulukemiin =). - Jaa, taitaa olla molemminpuolista.

Onneksi viimeisen keikan jälkeen törmäsin Kuuluisuuden Bändiin. Yksi heistä vaihtoi kanssani muutaman sanan ja hymyili vielä kauniisti. Hieman helpotti.

Huomenna helpottaa enemmän. Korvissakaan ei toivottavasti humise. Ja illalla saa Kylmää Juotavaa ensimmäisen kerran viikkokausiin.

Naapurissa nuoriso juhlii. Se ei sinänsä häiritse. Mukava kun on elämää. Tänäkin vuonna DBTL jäi väliin. No, tässä iässä taitaa kaikki mielenkiintoinen jäädä väliin...

Ja mikä lahjakkuus langan toisessa päässä ;)

Päätimme Kotijuutalaiseni kanssa lakata maksamasta Soneralle tuntien päivittäisistä puheluista (siksi kaiketi Soneran osavuositulos heikkenikin) ja siirryimme "skypettäjien" joukkoon.

Mainio vehje mutta tuottaa tahatonta hupia. Tunne on välillä samankalainen kuin olisi huonokuuloisten vanhainkodissa. Tänä iltana emme ole vielä oikein päässeet aloittamaan koko keskustelua, kun jommassa kummassa päässä pätkii niin kovin.

Mutta pääasia tulee kyllä selväksi. Ei tähän hommaan viitsi tyhjänpäiten ryhtyä ;)

Kokeillaan taas ;)

Ei, en tuntenut häntä. Mutta minulla oli mahdollista istua sellaisten ihmisten keskellä, jotka tunsivat hänet. He lukivat hänen, nuoren miehen kirjeitä sekä jännityksen keskellä kirjoitettuja päiväkirjamerkintöjä ja pari hänen ikäistään muisteli tapahtumia Mainilassa. Historia aukeni aivan uudella tavalla. - Vaikka en tuntenut häntä, kuulemani perusteella voin yhtyä hänet tunteneisiin: upseeri ja herrasmies - loppuun asti.

Muuten ei ole kaksista ollut tämän päivän meno. Saldoa voisi kuvata se pusero, joka joutui (ihan itsestään?) pesukoneeseen, jossa oli väärä pesuohjelma. Tietysti - jos joutuisin kyseistä vaatekappaletta pitämään päällä julkisesti - voisin väittää, sitä upeaksi taiteelliseksi luomuksesi. Mitä tästä opin: on alettava ostaa vaatteita, jotka ovat samanvärisiä ja joissa on samankaltainen pesuohjelma. Taitaa tällä neuvolla värikkään miehen elämä muuttua vieläkin värikkäämmäksi. Mutta mustahan pukee herrasmiestä - niinhän se oli? Tai ainakin hoikistaa (vaikkapa vain vähän)?

Sähköposti on "mainio" väline. Sen kautta voi lähestyä nimettömästi. Ja kun ei ole oikeata nimeä eikä muita yhteystietoja, voi sanoa mitä tahansa. Minua ei häiritse se, jos asiasta minulle huomautetaankin (siis nimettömästi), mutta kun viestissä mennään asiattomuuksiin ja vääristellään sanomisiani, asia onkin ongelmallisempi. Pelkuruuttahan se on? - En toki aio lähteä maineeni perään itkemään. Mutta saas nähdä, missä kohdallani kulkee raja, jolloin en jaksa vain hymähtää tuon kaltaisille, henkilökohtaisille viesteille. Ei niitä paljon ole tullut - onneksi.

Silittämään, pakkaamaan, Serranoja katsomaan ehkä kesän viimeisen kerran ja aamulla kaupunkikotiin. Osaakohan sitä elää ja olla enää niin kuin fiinit turkulaiset?

Ja riidanhaluinen.

Menen nukkumaan. Toivottavasti näen yöllä lohdullisia unia.

Sanovat, että torstai on toivoa täynnä. Toivottavasti päivä osoittautuu sanonnan mukaiseksi - ja etenkin armolliseksi.

Sitten ehkä ei tarvitse puolikuolleena kirjoittaa sitä mitä tänään kirjoitin - ja etenkään olla sanoissaan viileä, jopa kylmä.

Aina ei vain jaksa ymmärtää läheisiään. Vaikka lähimmistään kai sitä pitäisi ensin aloittaa - se rakastaminen, ehdoitta meinaan.

Tänään piti olla vapaapäivä, vaan toisin kävi. Töitä on tehty aamusta iltaan. Vain Serranon mittaisen tauon saatoin pitää. Niin, ja erään neitosen perässä piti HKK:ta juoksuttaa.

Väsyttää jo valmiiksi huominen. Aamusta iltaan. Työtä ja vaivaa. Mutta enpä taida olla ainut, joka kokee tämän saman päivästä toiseen. Ja ne, jotka haluaisivat kokea, vaan eivät voi - eivät, kun ei ole töitä. Minä olen oikeasti valmis luovuttamaan paikkani. Alallani ei vain ole työttömiä - pikemminkin pulaa ammattitaitoisista osaajista.

Tällaisina hetkinä itseäni helpottaa se, että katselen vähän kauemmas. Ensi viikolla on vapaata ja pääsen hetkeksi pois kotoa toiseen kotiini. Ja kauemmaksi auttaa uutisissa näytetty pätkä, jossa kuvattiin Finnairin lomalentoa jonnekin lämpimään. Sekin odottaa. Kesä talven keskellä.

Minulle sanottiin eilen, että eräässä tärkeässä asiassa en ota kantaa suuntaan enkä toiseen. Tiedän, sellaiset ihmiset ovat rasittavia, joilta on vaikeaa saada mielipidettä missään asiassa. Suuret asiat ovat hetkittäin asia erikseen. Siis sellaiset, jotka muuttavat elämän olosuhteita ulkoisesti.

Tänään taidan ottaa kantaa.

Olen ollut jo kauan kiinnostunut pohjoismaisista dekkaristeista. Ja kesä on mainiota aikaa lukea juuri tämän suuntaista kirjallisuutta. Maalaiskirjastosta löytyi Henning Mankellin kirja, jota olen tänään urakalla lukenut.

Mitään muuta mainittavaa en ole ehtinyt tehdä: surra Henrikin puolesta ja ikävöidä Kotijuutalaistani. No, johan siinä tälle päivälle onkin ollut tekemistä.

Joo, ruokaa piti laittaa (meillä oli tänään ruokana "Taasko tätä samaa" nougatjäätelön kera).

Pian alkava työviikko stressaa. En ole koskaan pitänyt minuuttiaikatauluista. Onneksi on vuosien saatossa tullut opituksi "sisäisen kellon taito". Se tarkoittaa siis puheessani sitä, että katsomatta kelloon tiedän, milloin on aika siirtyä seuraavien työtehtävien ja ihmisten pariin. Ja onneksi joskus ihmisillä itsellään on niin isot rannekellot, että tällainen puolisokeakin näkee niistä ajankulun. - Sääli on vain se, että joskus tarvitsisi liukuma-aikaa ja hengähdystauon, nollaamisen. Kolmen viikon kuluttua kaikkien lomat on lusittu, joten silloin taas on enemmän aikaa.

Jos hyvin käy, 63 on tämän päivän onnenluku.

HKK kuljettaa pantaa. On se kumma kun ennen maalla saattoi koirat päästää ovesta ulos ja ne tulivat takaisin viimeistään silloin kun nälkä yllätti. Meidän Vili teki ainakin niin. Maatiaiskissamme Milla lähti reissuillensa toukokuussa ja tuli vasta syksyn häämöttäessä. Osasi hoitaa ruokansa itse. Vili oli opetettu liian hyvälle.

Kai se on mentävä. Pelkään vain näiden useiden päivittäisten kävelylenkkien aiheuttavan minulle ylikunnon ;)) ja alipainon =))

Istuin tauolla ulkoilmakahvilassa, josta on suora näköyhteys yhteen Turun suosituimmista vihkikirkoista. Viereisessä pöydässä istui kaksi rouvaa, jotka kävivät keskustelua hääjuhlien pukeutumisesta. Aika pian ymmärsin, että rouvat olivat istuneet siinä pitkän aikaa ja aikoivat jatkaa alkuiltaan asti vertaillen väen juhlamuotia.

Kovin oli maailma muuttunut heidän ajoistaan. Kuinka onnetonta onkaan, kun naiset eivät käytä hattua juhlistamassa hääjuhlaa! Ja kuinka väritöntä voikaan kesän juhlakansa olla? Ja niin kovin vähän on kangasta käytetty naisten juhla-asuissa! - Pohtivat muuten pitkään, onko tuollainen niukka, linjoja korostava asu naisella edes juhla-asu.

Mene ja tiedä. Siitä olin samaa mieltä rouvien kanssa, että tumma puku pukee miestä. - Ja ilman taka-ajatuksia... Naisten muodista olen huono itse mitään sanomaan. Mutta onhan se tietysti hankalaa, jos vieraitten huomio kiinnittyy naisten tisseihin - kai sitä keskustelussa ainakin pitäisi pystyä herkeämättä katsomaan puhekumppanin kasvoja...

Ja takaisin työn pariin. Suuria ajatellessa taitaa iltakin kääntyä yöksi :(

Mukavaa alkavaa pyhää!

Aivan tuikitavallinen päivä voi muuttua hetkessä. Pakatessani viikon kamojani maallemuuttoa varten, puhelimeni soi.

Minulle tarjottiin töitä provinssissa. Aikaa päätökseni tekemiseen on viikko. Sen tekeminen ei ole helppoa. Päätös ei ole yksin minun. Se koskettaa monia - etenkin, jos vastaan seireenin kutsuun myöntävästi. Jos suostun, minun on ratkaistava se, mitä teen Turun kodilleni. Kahta kotia ei ole varaa näillä palkoilla pitää. Ja kun kyse on kuitenkin pätkätyöstä, mietin, onko Luostaristani luopuminen edes viisasta. Tämä kaupunki, Turku, on vielä kotikaupunkini.

Ja muutto olisi strategisesti "väärään" suuntaan. Kaipa sitä on etsittävä jostakin kortit ja katsottava niistä. Tai heitettävä arpaa.

Nooh, ehkä ei noin kevyesti. Mutta nyt on viikko aikaa vielä miettiä asiaa puolin ja toisin.

Mutta nyt ei enää yksin, vaan myös yhdessä.

Kotona. Yhtä äkkiä tämä KotiLuostarini tuntuu tyhjääkin tyhjemmältä.

Kolme päivää tunnevyörytyksessä ja lämpöisen, syvältä koskettavan huolenpidon kohteena. Nyt sitten totaalisessa arjessa, täysi kalenteri edessä - enkä osaa lukea sitä. Minä tiedän, että arki on välttämätöntä, jotta voisi kokea myös juhlan. Mutta jos arkea on kestänyt kauan, niin olisiko kohtuutonta toivoa, että ensimmäinen juhla olisi viikonmittainen positiivinen tunnevyörytys - polttavaa rakkauden tunnetta niin fyysisesti kuin psyykkisesti.

Mutta on osattava olla kiitollinen siitä, mitä on eikä jatkuvasti vain olla kahmimassa jotakin, joka voisi olla edessä - siis tulevaisuudessa.

Ystäväni puhelu kotimatkalla osoitti uudelleen sen, että tämän elämän ja tuonpuoleisen raja voi olla petollisen lyhyt, silmänräpäys ja kaikki, mitä elämästäni sen jälkeen kerrotaan, on vain historiaa. Ja tuolla rajalla ei voi vedota nuoruuteensa eikä sen tuomaan elinvoimaisuuteen (kaikkivoipaisuuteen).

Siksi olen kiitollinen tästä hetkestä. Siitä, että minulla on monia rakkaita ihmisiä ympärilläni. Ja erityisesti Sinä.