Itketkö nyt - Tom Dooley?

Toissa yönä hyvin huonosti nukuttu yö kostautui eilen. Raahauduin sänkyyn ennen klo 21:a ja nukahdin miltei heti. Jossakin vaiheessa heräsin ja arvuuttelin, josko kello olisi jo 5 tai 6. Vikaan meni: kelloradio näytti aikaa 23:45. Grrr... Pieni valkoinen pilleri ja lisää unta. Heräsin aamulla viideltä ja levänneenä. Päivän puheet on kirjoitettu ja pitämistä vaille. Tuntuu hyvältä - vielä.

Eilisessä Saunaparlamentissa ei ollut tärkeitä asioita käsiteltävänä. Siinä vaiheessa kun olimme käsitelleet Milanon kansainvälisen muotinäytöksen ensimmäisten kierroksen aikana heiluvat vapaat tissit, totesin, että on kilttien (?) miesten kotiinlähdön aika. Ensi kerralla ehkä sitten ne varsinaiset turkikset ;) Mutta mukavaa ja mielialaa ehdottomasti nostattavaa väkeä tuolla Saunaparlamentissa. Murehdin jo miten selviä kesän ilman tätä joukkoa :(

Keikkatyöni jatko ratkaistiin eilen ja palkkaneuvottelutkin käytiin. Ehdin istumaan Tuomiorkirkon hoitavassa hiljaisuudessakin hetken.

Törmäsin huhuihin. Huhut ovat aina epäoikeudenmukaisia - julmiakin. Kun huhut (lue:juorut) alkavat elää omaa elämäänsä, paluuta entiseen ei enää ole. Niillä leimataan ihmisten elämä ehkä lopullisesti. Vastuullista henkilöä ei löydy.

Kuinkahan usein "huhuja" kuunnellessamme jäämme miettimään sitä, voiko se oikesti olla totta? Tai sitten päätämme, että pidän sen omana tietona - tai rohkaistun kysymään asianosaiselta: onko tämä totta ja jos on, voinko olla avuksi?

Nyt töihin - nauttimaan sitä palkkaa, josta eilen keskustelin. Nautin aamuista. Herään mielläni aikaisin ja nautin hiljaisuudesta. Valitettavasti se on vain hetkellistä - mutta kiitos niistä hiljaisuuden hetkistäkin.

Eksyin eilen baariin. Ei olisi pitänyt. Mukavaa oli se, että väkeä oli vähän, mutta vähässäkin voi olla yksi liikaa :(

Katsellessi jääkiekko-ottelua, huomasin jostakin kapakan hämärästä nurkkauksesta liikkeelle lähtevän miehen, joka vyöryi pöytääni (miten hoikka mies voikaan vyöryä?). Kysyi, että "häiritsenkö?". Yritin osoittaa, että katson matsia. Ei auttanut. Aloitti puheen. "Etkös sinä ole se..." Puhetta jatkui ja jatkui ja jossakin vaiheessa totesin, että ei tule mitään. Huomasin olevani iltavapaallani keskellä työtä: selittelemässä työnantajani edesottamuksia, joihin minulla ei ole voinut olla edes minkäänlaista osaa eikä arpaa. Aikamme sanailtua päätin vaieta. Istui tuo tumma mies vielä pöydässäni kymmenisen minuuttia. Sitten lähti huojuen ja meni baaritiskille seuraavaa "kiusaamaan". Sain vittumaisen miehen maineen - taas? - ja aivan syyttä. Kuka aina haluaa olla töissä? En minä ainakaan.

Tämä päivä meni levätessä ja nauttiessani Viktorin Kuohuista ;) Iltapäivällä pitkäaikainen ystäväni soitti hätääntyneenä: oli digikanavat menneet sekaisin ja "tuota Jeesuskanavaa ei saa sitten pirullakaan pois". Oli siis juuttunut se Taivaskanava päälle. (Kukahan sitäkin seuraa?).

Kävin kylässä ja vapautin hänet amerikkalaisesta "jeesustelusta". Anteeksi ilmaus. Tarkoitan sillä vain sitä hurmoshenkisyyttä ja ahdasmielistä julistusta.

En pidä kiihkoilijoista. Minun Jeesus ei ole tuomari, armahtaja toki - ja rakkaudessaan rajaton. Tosi kamu, sanoisi nuoriso.

Nyt ystäväni näkee televisiostaan taas sitä mitä tahtoo: rakkautta ja muuta draamaa. Elämää itseään - vai onko enää kumpaakaan? Minussa? Ehkä, toivottavasti - ja joskus jopa ripaus erotiikkaakin =)

Koti-ilta. Huomiset työt tulevat syliin. Tekemättöminä näyttävät huutavan tuossa vieressä tekijäänsä - syyttävät minua ajankulusta. Kai sitä sitten on tartuttava jo huomisen haasteisiin.

Aikakello tikittää: kuukausi lomaan ;)

Tunnustan: minä tunnustan väriä!

Väri on kuulema väärä. Olin tänään Turussa vappumarssilla - kuuntelemassa "toveri Tarja Filatovin" mielenkiintoista puhetta ja katselemassa nähtävyyksiä ;) - Minun ei kuulemma ammattini puolesta pitäisi tunnustaa mitään väriä, mutta jos jotakin väriä sen pitäisi olla, sen pitäisi vivahtaa vahvasti oikealle. Anteeksiannettavaa olisi vielä vihertävä keskusta, mutta että punainen... P***le!

No, ammatista viis. Vaikka olen akateemisesti koulutettu, olen aina vieroksunut vallan kabinetteja, pönäköitä pukumiehiä ja jakkupuku-pillerihattuisia naisia sekä keskusteluja, jotka eivät ole tästä maailmasta.

Viihdyn arkisessa ja yksinkertaisessa elämänpiirissä. Ehkä siksi olenkin omanlaiseni erakko? Kieltäydyn rakentamasta ihmissuhteitani siitä näkökulmasta, mikä ihmisen ammatti ja sosiaalinen asema on. Jos ensimmäinen kysymys on: "mitä sä teet työksesi?", tiedän, että maailmamme ei kysyjän kanssa kohtaa. Niin, ja kun seuraava kysymys on: "millasesta seksistä sä tykkäät? ootko enemmän toppi vai bottom?", olen jo täysin varma, että keskustelu on ajanhukkaa.

Kunpa tulisi taas ne ajat, jolloin saattoi käydä aluksi vain treffeillä: kahvilla, elokuvissa... Ei, kaikki tuntuu olevan nurinpäin.

Tunnustan väriä. Tunnistan keskeneräisyyteni. En tahdo kuitenkaan antaa periksi kovuudelle ja välinpitämättömyydelle. Päinvastoin! Juuri siksi minussa sykkii punainen demarisydän ;)