Turhaan, aivan turhaan

Sitä antaa itsensä edes kuvitella että voisi löytyä edes etäisesti rakkautta muistuttavaa tilaa. Miks kukaan k o s k a a n ottais tai haluaisi minua? Ja silti sitä omassa päässään luulee halkaisevansa atomin kun tajuaa että ei maailmassa ole välttämättä sitä "oikeaa" minulle. Tai että se on voinu tulla vastaan jo muutama vuosi sitten mutta päätit itse sanoa ettei just ny käy kun seurustelen. Ihankuin se suhde olisi ollut niin hyvä että siitä kannatti pitää kiinni. Niinkun ei olisi muka pitänyt juosta jo kauan aikaa sitten.

Vielä enemmän minua harmittaa että ihmiset, aikuiset ihmiset on niin lapsekkaita etteivät voi suoraan sanoa mitään. "It's not you, it's me" ja totta vitussa "It's you. It's always been you." joka kerta kun suhde on päättynyt. It's always been you.

Eihän kukaan enää tosissaan usko, että noilla kliseillä pääsee eteenpäin, saa pestyä kätensä? Jos ei natsaa, ei natsaa, mutta annetaan sen alentuvan ja nöyryyttävän pelleilyn jäädä väliin.

No. Koirat haukkuu ja karavaani kulkee. Hermostuttaa vain ajankulu ja yksinäisyys.