• Mary Bell

You were the one they'd talk about around town (as they put you down)

Elämä hymyilee. Ihmiset ympärillä ovat hyväntuulisia kaikki. Pian edessä lähtö reissuun. Odotan, ja odotan jo valmiiksi paluuta kotiin. Ei sillä, etteikö olisi hauskaa matkustaa ja nähdä ystäviä, mutta kun täällä kotona on kuitenkin ne parhaat ystävät. Ja koti. Toisaalta olen luonteeltani hiukan sellainen kulkuri. Samaan aikaan ku haaveilen omasta puutarhasta ja talosta, aamukahvista ja grillijuhlista, en osaa ajatella pysähtyväni. Haluanko jättää jälkiä johonkin? Tietysti. Ilman niitä ei minua ole ollut. Koska itsetuntoni on aika luokaton, minun on vaikea uskoa että kukaan tosissaan muistaisi minua miettien, että siinäpä vasta unohtumaton persoona. Ja kuitenkin jollain tasolla sen tietenkin tiedän.

Senkin tiedän, että olen monia ihmisiä loukannut matkan varrella. Joiltan olen pyytänyt anteeksi. En läheskään kaikilta. Kerran pyysin anteeksi opettajalta. Olin yläasteella sangen vilkas, hyvin omapäinen ja utelias. Tapani pyrkiä keskustelemaan asioista esim. opettajien kanssa tyrmättiin usein, istuin käytävässä, jälki-istunnoissa tai muuten vain kuoliaaksi tympääntyneenä tunnilla. Matematiikan opettaja sai minut suuttumaan itselleen niin paljon, että lopetin hänelle puhumisen kokonaan. Ongelmiahan siitäkin seurasi. Mutta opettajalta pyysin kerran anteeksi. Jos ihan rehellinen olen, olisin odottanut vastavuoroisesti pahoittelua hänen käytöksestään, mutta niin pitkälle ei sentään menty.

Mua kiusattiin koulussa, tavallaa. Koska olin melko avoin monista asioista jo silloin minua tietenkin "vainottiin". Tavaroita hajotettiin ja varastettii, huudeltiin oven takana kesken tuntien. Kukaan opettaja ei oikeestaan reagoinut asian mitenkään, ainoastaan passittamalla mut keskustelemaan opon kanssa omista keskittymishäiriöistäni. Tilanne käänty hieman päälaelleen, kun minua alettiin syyttämään koulukiusaajaksi. Kerroin lyhyesti miten itse koin asiat. Mun kehoitettiin olemaan välittämättä, koska elämäs tulee aina hankaluuksia vastaan. (Harmittaa, etten muista enää sanatarkasti vuosien takaista lausetta, mutta mieleen tämä opetus jäi.)

Mutta minä en koskaan sen enempää valittanut asioista. Minä hyväksyin tilanteen, nielin nöyryytykset ja kiusaamiset, koska olin jotenkin vakuuttunut olevani niitä ihmisiä parempi, heidän yläpuolellaan. Vituttihan se ja otti luonnon päälle aika ajoin, mutta minkä siinä tekee. Kun opokin neuvoi kestämään.

Kerran nuorisodiskossa sammahdin sohvalle. Heräsin siihen, että oven suussa seiso poikaporukka ja kuulin yhden sanovan minun olevan "varmana homo". Kirjoitin saman paikan seinään tussilla "seta on pop" ja "eläköön seksuaalivallankumous".

Usein mietin menneitä, tahtomattani.