Minulla oli hieman raskaampi elämänvaihe tuossa taannoin. Asiat hoitu ihan hyvin, kävin puhumassa ihmisille, sain lääkkeet. Eikä koko juttuun mennyt kuin vajaa pari vuotta. Ystävä masentui (taas) viime syksynä ja meni aika huonoon kuntoon. Siinä määrin et joutui sairaalaan. Ja alamäki on jatkunu tähän saakka. Tuntuu pahalta vierestä seurata, kun ei oikeasti voi tehdä mitään. Nyt vielä tullu viesti ettei saa mennä edes tapaamaan.
Kun se tuntuu siltä että ystäväni viimeisiä voimia kulutetaan koko ajan. Ja jos miettii omalla kohdallaan, niin vaikka oli huonossa kunnossa, olen hyvin onnekas. Voimat oli loppu ja mieli tyhjä, mut itsemurha ei ole missään vaiheessa mitenkään ollut mielessä. En osaa kuvitella miltä tuntuisi olla niin suuressa tyhjiössä, että voisin ajatella lopettavani itseni. Mulla kuitenkin oli ja on ystävät niin lähellä koko ajan, ettei tarvitse olla yksin. Oikeastaan koskaan jos siltä tuntuu.
Olen sen verran naiivi, että uskon rakkauden olevan parantavaa. Ja tärkeintä kaikesta. Joskin se oli rakastuminen väärään ihmiseen, joka suisti ystäväni tälle tielle. Rakastuminen ja rakkaus, eri asiat kuitenki. Mutta se, mitä ystäväni kokee tällä hetkellä on liian kova hinta maksaa hetken hairahduksesta. Ystäväni puhelin pysyy suljettuna ja viesti tuli ettei häntä saa käydä tapaamassa. En oikein tiedä mitä tehdä tai ajatella. En todella.
