I woke and couldn't sleep

Juuri kävin keskustelun ystäväni kanssa islamista, länsimaista, sananvapaudesta, uskosta sekä näiden asoiden törmäyskursseista. Sitten menin (taas) lukemaan keskustelufoorumia.

Uskonnot kiinnostavat minua, samoin kuin uskovat ihmiset. Yhtälailla minua kiinnostavat ääriliikkeet, fasismi, kommunismi ja ihminen niiden koneistojen rattaissa. Olen pitkään lukenut Ranneliikkeen blogeja, lähestulkoon kaikkia. Muutamat ovat sellaisia joita luen aina, muutamia en. Keskusteluja en ole sen enempää aiemmin lukenut, mutta nyt oen jäänyt koukkuun niihin. Ja varsinkin kun keskustellaan uskonnoista ym. asioista. Toki keskusteluissa on havaittavissa provosointia (puolin ja toisin), mutta silti minua vain jaksaa kiehtoa ihmisten eri näkemykset. Minä en ole sen sorttinen ihminen, että jaksaisin kovasti alkaa keskustelemaan (edes kommentoida kommentteja sen kummemmin, eli pahoittelut kommentoijille joille en ole reagoinut) joten aprikoin elämää enemmän täällä sitten.

Minulla on omat uskomukseni ja elämänkatsomukseni. Varmasti monet voisi nekin tyrmätä suorin käsin, mutta se ei minua haittaa. Olen kai parhaiten luokiteltuna agnostikko. Harrastan astrologiaa ja tarot-kortteja, uskon kohtalon johdatukseen, tai siihen että asiat tapahtuvat kun niiden aika on. Kaikki menee juuri kuten pitää. Mutta se ei silti tarkoita, että perustaisin elämääni tarot-korttien kertomalle, tai planeettojen liikkeelle. Ne ovat minulle vain yksi osa tai yksi tapa tulkita elämää ja vasinkin omaa elämääni ja itseäni.

Se mikä minua jäi mielä kaihertamaan, oli yhdessä usko-keskustelussa käytetty termi "taisteluväsymys". Ymmärrän kyllä, että voi alkaa kismittämään jos aihetta on vatvottu uudelleen ja uudelleen, mutta se miten minä näen asian on, että antaa koirien haukkua. En nyt tarkoita ketään henkilökohtaisesti, vaan yleisesti. Toisaalta jos kukaan ei jaksaisi asioita puhua, ei olisi minullakaan seurattavaa. Mutta jollain tasolla mietin, että miksi sen oman kannan puolesta pitää kokea "taistelevansa"? Tiedän, ei tarkoitettu kirjaimellisesti, ja silti olen hieman kummissani.

Toisaalta minä olem kummissani monista asioista. Kukkiva omenapuukin saa minut hiljenemään kun olen sillä tuulella. Saati sitten mahdollisesti potentiaalinen ihastuminen..

Omenapuut alko kukkia. Kesä on täällä. Äitienpäivänä istutetaan lisää ruusuja puutarhaan.

Ilmassa on pientä ihastumisen tynkää. Hyvin pientä, hyvin orastavaa. Ja hyvin virtuaalistakin vielä. En usko siihen että netin kautta voi tavata ketään,tai siis että minä voisin. Mutta kumman kivalta se tuntuu kun uusi viesti on tullut. Tai kun niitä tulee monta päivässä. Josko se päivä paistaa risukasaankin?

Saunasta vasta tulleena, vielä kylpytakissa. Tässä elämä on.

Kävin tänään pyöräilemässä lapsuudenkodin nurkilla. Elämästäni meni siellä ensimmäiset vajaa parikymmentä vuotta, ja omaan kotiin muuttamisen jälkeenkin vanhemmat asuivat siellä vielä muutaman vuoden.

Kaikki näytti niin.. erityisellä tavalla kaikki oli juuri niin kuin asiat olivat 18 vuotta sitten, täsmälleen. Jopa vanhan huoneeni ikkunassa oli edelleen isoveljeni siihen liimaama Bambi-tarra (en muista aikaa ilman sitä). Ja samaan aikaan kaikki oli jotenkin niin pientä ja tunkkaista. Välimatkaa on vaan siinä 3 kilometriä, pyörällä. Radan toiselle puolelle pääsee alikulkusillan kautta nykyään. Ne rumat kerrostalot rempataan. Kenttä, missä pelattiin pesistä (minä en koskaan uskaltanut mennä pyörällä törmää alas, kiersin aina kadun kautta) on jokseenkin metsittynyt. Ihan kuin olisi tapahtunut niin paljon, ja onhan tässä, että olisi täysin toinen ihminen.

Jos osaisi ihan sormella osoittaa sen hetken kun minussa alkoi tapahtua muutos. Ja kun vieä tietäisi koska olen valmis. En kai koskaan, kai se muutos kuuluu elämään. Ja jos vielä asuttaisiin siellä vanhoilla nurkilla en usko että olisin läheskään niin.. minä (?) mitä olen. Olisin eri minä.

Vanhempien makuuhuoneessa oli tummanvihreä tapetti, jossa oli kullanväriset koristeet, sellaiset köynnökset. Ja kokolattiamatto johon oksensin kipeänä. Siihen laitettiin parketti sen jälkeen. Ja uus tapetti. Valkonen missä oli kevyempi köynnöskuvio. Olohuoneessa oli isot ikkunat, alakerrassa takkahuone ja sauna. Mun huoneen ikkuna oli kadulle päin ja naapurit valitti kerran että soitan liian kovaa musiikkia.

Aurinkoa.. minä niin pidän. Olin eilen joen rannalla lukemassa, kahvilan terassilla. Silmiä särki hetken päästä, kun valo heijasteli valkeasta paperista eikä minulla ollut aurinkolaseja mukanani. Tänään pitäisi jatkaa lukemista. Lukeminen on mieluisaa puuhaa, varsinkin vakavamman kirjallisuuden. Kaikkiin mielipiteisiin en yhdy, kaikkia teorioita en voi hyväksyä, mutta sehän on vain hyvä. En osaa kuvitella itseäni uskomassa sokeasti kaiken, mitä joku toinen osapuoli on kirjannut ylös ja sitonut kansiin. En minä kriittinen ole kriittisyyden vuoksi, kunhan vain ajattelen omatoimisesti. Ja olen minä monasti myös muuttanut omia mielipiteitäni, korjannut virheelliset luulot, päivittänyt luutuneet ajatukseni.

Jostain syystä viime aikoina mielessä on pyörinyt menneisyys. Aivan satunnaisia ihmisiä ja tapahtumia on palautunut mieleen, unohtuneet sävelmät alkaneet soimaan päässäni. Ei, en puhu pahoista muistoista, arvista jotka kivistävät edelleen, haavoista jotka eivät ole umpeutuneet. Ihan vaan satunnaisia muistoja, ohikiitäviä hetkiä elämästäni. On toisaalta hyvä huomata ettei ole sydän turhia katkeroitunut, vaikka tilaisuuksia on tarjottu vuosien varrella.

Olen nousevalta merkiltäni skorpioni, kuumerkiltäni rapu. Aurinko neitsyessä sekä iso suma planeettoja vaa'assa ovat muokanneet elämääni (tai oikeammin; minua) tähän saakka. Tai olisivat voineet muokata vielä enemmänkin, jos en olisi ollut niin levoton ja pelokas. Muutama vuosi sitten saturnus teki ensimmäisen paluunsa, ja laittoi elämääni uusiksi. Se ei sillä hetkellä tuntunut niin voimakkaalta, kaikki oli vain jotenkin hankalaa. Jälkikäteen asiaa miettien; sehän oli koko tähän astisen elämäni suurin mullistusten ja muutosten periodi. En nyt ole hetkeen tutkinut taivastani, mutta varmasti olisi tarvis. Syksy ja tuleva. Ei nyt pelota, ei suinkaan, mutta kaikki on vaan täysin auki, mistään en juuri nyt tiedä mitään. Tavallaan tunne on vapauttava ja ihana, toisaalta taas.. olisi mukava että edes hiukan tietäisi kuka olen, minne menen.

Kiinnostuksella luen foorumin keskustelua uskonnon, kirkon ja raamatun tiimoilta. Kiinnostukseen sekoittuu mielipahaa ja lievää suuttumustakin, turhautuneisuutta. Samaan aikaan katson ohjelmaa televisiosta, aiheena islam ja murhattu hollantilainen ohjaaja, Theo van Gogh. Ja mun on vaikea ymmärtää, monia asioita. Kun oma maailmankatsomus alkaa vaikuttaa niin lapsekkaalta ja viattomalta.. En vain ymmärrä.

Yle teemalta tulee Cosi fan tutte.

Kaiken kaikkiaan tyydyttävä tilanne. Ilta mennee kuohuviinin parissa, huominen elämänjanoa sammuttaessa ja maanantai töitä tehden. Olen sangen onnellinen, omalla masentuneella tavallani.

Kuohuviini on jo syylärissä. Harmittaa kun lempimerkkii ei saa Alkost, joutuu tyytymään muutamaa lasii baarissa aina. Ellei sit sais tilattuu, en tiiä. Mut nyt mul on uus juoma testis. Erittäin kuiva, tietty. Saas katto miten käy illalla. Seuraavaks mulla listalla muutama cava, muutama luomu. Ja prosecco on juoma mihin uskon melkeen sokeesti melkeen aina. Muutama floppi tullu koettuu sen/niitten suhteen. Sinälläänhä mulle on ihan sama mitä juon. Hyvä on hyvää, oli sen nimi mikä tahansa. Ihan en mee aina allekirjottamaan samppanjan ehdotota paremmuutta. Onhan se hyvää, en mene kieltämään, lähes kaikki merkit mitä olen juonut. Mut pidän myös monista muista kuohuvista. Ja vodkasta.

Mietin et Gusto Partners vois auttaa mua, mut tarvitseeko ostaa aina oitis laatikko?

Vapun juhlinta meni niinkun meinasinkin. Kevät ja kesä saapunu. Meri lähenee.

Kaveripiirissä muutama iso ongelma. Tai ei siis varsinaisesti ongelmaa, yhtä kaveria vaan hyppyytetään ja nöyryytetään. En voi ymmärtää sellasta parisuhdetta. Kun sen vielä tietää mihin se johtaa ja tietää kuinka pahasti tulee maa häviämään jalkojen alta. Onko sitä itekin ollu yhtä sokea rakkauden huumassa? (On.) Mutta silti. Onko se minun asiani koittaa puhua järkeä kaverille? Kaverille joka ärsyttää minua aika ajoin (usein) aivan pohjattomasti? Kaverille kuka oli minulle suurena tukena kun itse kävin pohjalla?

Mua alkanu jo.. no, ei mitää. Mua kummastuttaa niin moni asia tässä maailmassa, eikä vähiten ihmiset. Sitä miettii et miltä kukin näyttää, mitä kukin tekee, kuka on matkalla minne. Luultavasti monet miettii minusta samaa. Tai sitten ei. Aika monilla tuntuu nykyään olevan aika vääristynyt omakuva.

Tykkään ottaa alkoholia, tykkään hengailla ystävien ja kavereiden kanssa. Tykkäisin seurustella etten aina olisi se ainoa sinkku pariskuntien keskellä. En tykkää mennä juilimaan kun pariskunnat tappelee (ja ne tappelee aina). Tulee tavallaan mieleen Katkera kuu. Siis yhdestä pariskunnasta. Jotka siis tappelee. Aina. En tiiä mistä eilinen alko, se ei yleensä paljoa tarvi. Eikä oikein tiedä kumman osapuolen katkeruus ja viha on.. kumman puolella olisi, tavallaan. Kun oikeasti ei ole kummankaan puolella, mutta aika ajoin tuntuu kuin osa pariskunnasta (ja se osa vaihtelee molempien välillä) pyrkis tietoisesti tai tiedostamattaan rikkomaan meidän sangen tiiviin ystäväpiirin. Vaikea olisi kuvitella, että välit parhaisiin ystäviin voisi katketa ulkopuolisten vuoksi. Sitä ovat jotkut yrittäneet. Mutta ikäväähän se koko tilanne on.

En oikein koskaan o tajunnu muutenkaan ihmisiä kenellä on hirvee tarve koittaa jotenkin nokittaa toinen. Yleistäen voisi sanoa että monasti näillä ihmisillä on paljon yhteistä, tai ainakin että samoista ihmisryhmistä ne löytyvät. Olenko ennakkoluuloinen? Toki. Tietysti. Kuka ei olisi (rehellisesti) jossain mielessä? Muun väittäminen on valhetta ja oman kruunun kiilloittamista. Mutta se ei tarkoita ettenkö joskus tutustuisi uusiin ihmisiin ja ilmiöihin. Luovunko ennakkoasenteistani? Joskus. Joskus jopa pysyvästi. Yksittäistapauksissa.

Muutamat kirjoittajat täällä Ranneliikkeessäkin ovat saaneet vilpittömän hyväksyntäni, vaikka teoreettisesti voisi kuvitella että (sen perusteella mitä täällä nyt kuvaa saa ihmisestä luotua) he olisivat kovinkin vastaan omaa maailmankatsomustani.

En tutustu uusiin ihmisiin kuitenkaan kovin helposti, olen aika skeptinen ja kyyninen. Se on suojellut minua paljolta. On muutamia asioita, esimerkiksi juuri uusissa tuttavuuksissa, jotka saavat hälytyskellot soimaan päässäni. Ja se soitto jatkuu yleensä sangen pitkään. Toisaalta kun ensi kertoja tapasin erään uuden kaverini, ei pirahtanut mikään, nyt alkaa tilanne olla toisin. Ja eilen taas tappelua sivusta kuunnellessani voimistui tunne että kavaluus on luikerrellut kaveripiiriimme.