Homohistoriallinen Tukholma – puistot, baarit ja pisuaarit 1/2

Jonas Gardellin kiitetty aids-trilogia Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin ja siitä tehty tv-sarja saivat minut innostumaan Tukholman homohistoriasta – niin värikkäästi ne herättävät henkiin kaupungin vanhat kohtaamispaikat keskusrautatieaseman ”Homoringiltä” puistoihin ja varjoisille kujille. Gardellin trilogia keskittyy kuitenkin etupäässä 1970–1980-lukuihin, joten homohistoriallinen syväsukellus edellytti muitakin lähteitä. Todelliseksi runsaudensarveksi osoittautui vuonna 1999 julkaistu tiiliskivi Sympatiens hemlighetsfulla makt: Stockholms homosexuella 1860–1960. Näiden kirjojen pohjalta laadin viimesyksyisen Tukholman-reissun ratoksi alla kuvatun homohistoriallisen kaupunkikävelyn, jonka aikana otettiin myös tämän jutun kuvat Kohdekuvausten yhteydessä olevien sitaattien suomennokset ovat omiani lukuun ottamatta Gardell-sitaatteja, jotka on suomentanut Otto Lappalainen.

Huom! Pääosa kuvista löytyy täältä: http://hulivilipoika.blogspot.fi/2014/01/homohistoriallinen-tukholma-puistot.html

Homoringiltä Humlegårdeniin, eli matka maailman ääriin

Gamla Stan, Kuninkaanlinna, Kungsträdgården, Sergelin tori ja Viikkarin buffa. Onko Tukholma jo niin nähty, vai etkö vain ole nähnyt Tukholmaa turisteilta? Laivalta lampsiessasi olisit voinut pysähtyä toviksi vaikka Stadsgårdshamnenissa ja kurkistaa elokuuhun 1922. Yhdysvaltain laivasto oli juuri saapunut vierailulle ja saanut Fäderneslandet-skandaalilehden mukaan Tukholman pervertikkonuorison kehräämään tyytyväisyydestä. Ja siinähän keimailevatkin ”jazzpojat” Eleonoora, Puuterihuisku ja Kaunis Mary, jotka kilpailevat meripoikien huomiosta. Ai ai, tämä tietää kyllä laihoja tienestejä niille monilukuisille ruotsalaissotilaille, jotka iltalomillaan leventävät valtion leipää puistoprostituutiolla!

Vaan lakataan surkuttelemasta ja jatketaan Gamla Staniin. Jos vain uskot, löydät sieltä kyllä Santessonin vanhan tinavalimon osoitteesta Västerlånggatan 58. Sen edessä seisoo tehtailija Nils Santesson, joka sanailee perin kiivaasti nuoren alaisensa kanssa. Ajatella, että riita johtaisi myöhemmin tänä armon vuonna 1907 siihen, että sana homoseksuaalisuus iskostuisi toden teolla ruotsalaisten tajuntaan. Sen verran paljon lehdistö tätä uudissanaa viljelisi miesten suhteella herkutellessaan.

No niin, kaupunki häämöttää. Joko kiinnostuit, vai lähdetkö mieluummin koluamaan Drottninggatanin ketjukauppoja? Gör som du vill, kärring – me muut siskot riennämme suoraa päätä meikäläisten perinteiselle kohtaamispaikalle: keskusrautatieaseman ”Homoringille”.

Tänä tuiki tavallisena perjantaipäivänä rinkiä reunustavaan kaiteeseen nojailee lähinnä karttaa pyörittäviä turisteja, mutta 1970–1980-luvuilla ringin ympärillä pyöri alvariinsa meikäläisiä kuin nautintojen karusellissa. Ja tuossahan tepasteleekin Jonas Gardellin kirjojen maalaispoika Rasmus, joka saapuu Homoringille ensimmäistä kertaa:

”Kun Rasmus näkee pyöreää aukkoa ympäröivän rautakaiteen, hänen sydämensä takoo keuhkoja ja kylkiluita vasten, ja hänen on likipitäen vaikea hengittää. Ympärillä kaikuu hänen lähestyessään paikkaa. On kuin kirkossa, katedraalissa, ja tuo kehä on alttari. – – Tässä hän nyt on. Hän on perillä. Homojen parissa.”

Jos ennen kierrosta täytyy käydä keventämässä rakkoa, sopii kokeilla aseman vessaa. Gardellin kirjojen mukaan ”kaikista julkisista käymälöistä keskusrautatieaseman virtsakouru oli timantti”. Sinne halajaa myös nuori Benjamin:

”Vaikkei hän tietenkään uskaltautunut sinne sisälle, noin vain, ihan muina miehinä, olihan hänellä oltava syy. Joten Benjamin osti litran appelsiinimehua ja istahti juomaan yhdelle miestenvessan ulkopuolella Keskusaseman suuressa hallissa olevista penkeistä. – – Tarkkaili häntä vinosti vastapäätä kehäkaiteen ääressä seisoskelevia miehiä, tuota kuuluisaa Homorinkiä. Toisiaan vaanivia, odottavia, pälyileviä, toisten reaktioita odottavia, toisten asemia määrittäviä. Välillä joku heistä teki kierroksen vessassa, ja sitten tultiin hetken päästä takaisin, asetuttiin jälleen kaiteen ääreen odottamaan. – – Hikisin käsin hän työnsi auki vanhan puuoven ja astui sisään.”

Kun koko katras on jälleen koossa, on aika aloittaa jahti. Hei, tuolla viilettää jo Gardellin kirjojen arkkihomo Paul. Hän on näemmä lähtenyt seuraamaan Homoringillä kohtaamaansa miestä sillan yli Kungsholmenille, jossa homot tapasivat 1970–1980-luvuilla kruisailla Kaupungintalon itäpuolen hämyisessä puistossa ja kanavarannassa:

”Nopeaa ja nimetöntä seksiä Tukholman keskustasta etsiville on tosiaan monia mahdollisuuksia. – – Serafimen-sairaalan edustan pieni puisto ja paikoitusalue sekä kanavan suuntainen kävelytie kokonaisuudessaan Kungsgatanin suuntaan on hämärän tultua, kaupungin monien muiden puistojen tavoin, täynnä yksin vaeltelevia miehiä. Silmien totuttua iltahämärään voi helposti erottaa varjoja, jotka liikkuvat Kaupungintalon itäsivua koristavien syvennysten ja pensaikon välimaastossa, missä hoitonurmikko vaihtuu kallionyppyläksi, veden rajassa säilyneeksi pieneksi luontotilkuksi.”

”Paul katsahtaa vaistomaisesti ympärilleen siirtyessään kadun yli kohti Kaupungintaloa ja Kaupungintalon pientä päätyaluetta, minne vuorillista farkkutakkia käyttävä mies oli kadonnut. Paul ja tuo vieras mies eivät ole täällä kahdestaan. Kaupungintalon itäpuolen suorakulmiomaisella alueella liikuskelee useita muita vaitonaisia miehiä muutaman pensasryhmän ja seinäsyvennysten väliä. – – Mies odottaa jo yhdessä syvennyksessä sepalus auki. Hän jää puoliksi ruskeanpunaisen tiiliseinän varjoon. Ensimmäistä kertaa he tulevat toisiaan hyvin lähelle. Hänen henkensä haisee viinalle. Hänen silmänsä ovat sameat. Läheltä Paul huomaa, että toinen on vanhempi kuin miltä näytti hiukset pehmennettyinä ja tiukkoja farkkuja käyttävänä, mutta antaa olla. Pimeässä kaikki kissat ovat harmaita. – – Hän hymyilee, tumppaa savukkeensa maahan ja illan pimeyden suojissa hän käy polvilleen.”

Jätetään Paul jo rauhaan ja luodaan katse karttaan. Keskusasema ja Kaupungintalo ovat osa Gardellin kirjoissa kuvattua ”rundia”, joka kuului 1970–1980-luvuilla monien homojen iltaohjelmaan. Rundiin kuuluivat myös Åhlensin lähistöllä oleva ennen niin pahamaineinen pornokatu Klara Norra Kyrkogata, Humlegårdenin puisto sekä Östermalmstorgetin metroaseman vessa. Camel-miehen tavoin me Suomi-neidot kuljemme kuitenkin omia polkujamme ja suuntaamme seuraavaksi Kungsholmenin Hantverkargatania pitkin kauniiseen Kronobergsparkeniin, Kronobergin puistoon, joka oli vuosikymmenten ajan yksi Tukholman keskeisistä homopuistoista.

Homoyhteyksissä puistot on usein mielletty vain anonyymin seksin tapahtumapaikoiksi, mutta aikana ennen baareja ja poliittista aktivismia ne olivat mitä suurimmassa määrin myös yhteisöllisyyden ja oman homoidentiteetin toteuttamisen tyyssijoja. Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirjan aikalaiskuvauksissa korostetaan, että puistoissa saattoi homostella sydämensä kyllyydestä muutenkin kuin seksuaalisesti. Puistot olivat vapaakaupunkeja, meikäläisten aluetta, joissa oltiin kesät talvet, koska muutakaan ei ollut. Täällä vaikutti myös valokuvaaja Sven eli ”Ellu”, joka kertoo meille lisää Kronobergin puistohomoista:

”Kun tulin Tukholmaan vuonna 1953, en tuntenut ketään. Asuin Kungsholmenin Hantverkargatanilla ja työskentelin S:t Eriksgatanilla pienessä valokuvaliikkeessä. Liikkeen johtajatar sanoi, että älä sitten missään tapauksessa kulje Kronobergin puiston läpi yöllä, se on tosi vaarallista. Tuumin itsekseni, että sepä kuulostaa lupaavalta. Tuntui ihan kuin minua olisi käsketty menemään sinne, koska siellä voisi ehkä tavata jonkun. Ja tapasinkin siellä sitten yhden kaverin, joka oli neljä–viisi vuotta meikäläistä nuorempi. Hän ei ollut täyttänyt vielä 17:ää, ja löysimme toisemme siellä… Hän tiesi, mikä oli miehiään, tiesi suuntautumisensa, ja hänellä oli tosi kurjat kotiolot. Hän pakeni puistoon solmiakseen suhteita. Minun tapaani hän hakeutui vähän vanhempien ihmisten seuraan. – – Puistossa kaikilla oli ”tyttönimensä”, ja hän kastoi minut Elisabetiksi Englannin kuningattaren mukaan.”

”Kun tulin ensimmäisiä kertoja Kronobergin puistoon, olin pohjimmiltani tosi ujo, mutta minulla oli asenne kohdallaan ja muut luulivat meikäläistä tosi koppavaksi. Siksi sain Elisabet-nimen, ja siitä alkoi elämä. Pikkuhiljaa tutustuin ihmisiin paremmin, koska kaikki olivat jotenkin niin avoimia. Varsinkin vanhemmat miehet tapasivat piruilla uusia tulokkaille, ja silloin piti antaa samalla mitalla takaisin. Niille piti siis antaa nenille kunnolla ja mieluiten vähän satiirisesti, koska monet olivat tosi sanavalmiita. Ja sen jälkeen oltiinkin elinikäisiä ystäviä. Vanhemmat kertoivat kokemuksistaan ja tavallaan pitivät meistä huolta. Puisto oli meille kohtaamispaikka.”

Homosolidaarisuuden nimissä Ellu vihkii myös meidät Kronobergin puiston 1950-luvun etikettiin. Puistossa oli valaistu polku, jota pitkin kuului kävellä ikään kuin läpikulkumatkalla ja tähyillä samalla pimeyteen. Jos häiriköitsijöitä ei ollut näköpiirissä, yön kulkija uskalsi pujahtaa mäenrinteiden pusikoihin. Huomion ei pitänyt antaa herpaantua hetkeksikään, sillä ystävien ja nautintojen lisäksi pimeydestä saattoi löytää myös ikäviä yllätyksiä: milloin nuorisojengiläisiä, milloin poliiseja, jotka tekivät puistoon siveellisyysratsian käytännössä joka yö. Joillekin tämä jännitys oli osa puiston viehätystä, ja puistohomojen keskinäinen solidaarisuus oli vahvaa. Ellu kertoo, että jos Tukholman suurin arkkihomo ”Mitzi” riensi varoittamaan ”messinginhajusta”, silloin olivat kytät tulossa ja siskojen oli aika rientää.

Oma kaupunkikierroksemme vie meidät vielä Humlegårdenin puistoon, mutta Ellun aikaan 1950-luvulla toiminta on vielä hyvin paikallista eri kaupunginosissa. Esimerkiksi Kungsholmenilla asuvat kokoontuvat aina täällä Kronobergin puistossa. Ajatuskin siitä, että lähtisi retkelle vaikka Humlegårdeniin, tuntui maailmanympärysmatkalta. Siellähän liikkui ihan toisenlaista porukkaa!

Meidän turistien ei kuitenkaan tarvitse välittää reviirirajoista, vaan hyvästelemme Ellun ja jatkamme määrätietoisesti matkaa Kungsholmsgatania pitkin sillan yli ja edelleen Klarabergsgatanille kohti maailman ääriä. Ensiksi käännytään kuitenkin Åhlensin kulmalta vasemmalle, mistä löytyy Gardellin kirjassaan kuvaaman iltarundin seuraava etappi: Klara Norra Kyrkogata. Se oli vielä 1980-luvulla Tukholman pahamaineisin porno- ja prostituutiokatu, jossa myös homot parveilivat ennen kaikkea Bryggargatanin ja Mäster Samuelsgatanin välisellä alueella. Nyt alue on täysin siistiytynyt, mutta jos nipistän teitä takapuolesta, kai tekin näette kaikki nuo unholaan vaipuneet miespolvet, jotka yhä uutterasti päivystävät ja kiertävät näillä kulmilla potien ihmisen ikävää toisen luo? Tuossa seisoskelee esimerkiksi Gardellin kirjojen Benjamin:

”Benjamin saattoi seistä Klaran pohjoisen kirkkokadun jalkakäytävällä kokonaisen illan vain kaipuuta tuntien, kun samaan aikaan miehet iskivät miehiä ja poikia katosi tuntemattomien autojen matkassa tuntemattomiin paikkoihin. Jos joku oli iskemässä häntä, hän ei tiennyt mitä tehdä. Yleensä hän karahti aivan punaiseksi ja kiirehti pois paikalta. Silti hän ei voinut olla tulematta uudestaan. Siellä oli vallalla eräänlainen yhteisöhenki. Synnin yhteys. Mutta siitäkin huolimatta jonkinlainen vahvistus olemassaololle. Muutaman kerran ohi ajoi avoauto, josta kurottui jengiläisiä nahkarotseissaan huutelemaan uhkauksia miehille. ”Ällöttävät saatanan vitun hintit!”

Tuolta rientää myös Paul saatuaan hommat hoidettua Kaupungintalolla:

”Kello on vähän yli puolenyön. Hän kulkee Åhlensin joulumainosten ohi, kääntyy Klaran pohjoiselle kirkkokadulle, vilkaisee nopeasti kahta teinipoikaa, jotka istuvat lämmittelemässä vastapäisen talon ilmanvaihtoventtiilin kohdalla, päättelee heidän olevan vaarattomia ja jatkaa matkaansa. Paul kulkee aina nopeasti, kepeästi kuin kimmoisin askelin. Hänellä on tapana sanoa, että kaikki homot kulkevat nopeasti – ”se on puhdasta itsesuojeluvaistoa, kulta pieni” – katse aina suuntautuneena eteenpäin, mutta kuitenkin harjaantuneesti sivustoja tarkkaillen, jotta voi lisätä vauhtia, jos tapahtuu jotain uhkaavaa. – –

Rasmus on omistanut iltansa Klara Norralle. Nyt hän seisoo Bryggargatanin risteyksessä. Odottaa, palelee, haukottelee. Itse asiassa hän on luovuttamaisillaan ja lähdössä kotiin. Hän on kiertänyt pari kertaa pornokaupoissa lämmitelläkseen. Vielä kymmenen minuuttia. Sitten hän luovuttaa. Tänä iltana Klara Norralla ei ole paljon liikennettä. Sama sininen Saab ajaa kierroksen toisensa jälkeen. Autossa istuva ukko puistattaa Rasmusta, ja kerrankin hän on viestittänyt selkeästi, ettei tunne kiinnostusta. – –

Kun Paul huomaa Rasmuksen, hän päästää heti kädessään pitämänsä savukkeen putoamaan, kuin se vain lipsahtaisi hänen otteestaan itsestään. Automaattisesti Paul ottaa rasiasta uuden savukkeen ja siirtyy tuon toisen luokse. Tulen tai savukkeen pyytäminen on ollut kaikkina aikoina ylivoimainen tapa ottaa kontaktia. ”Hei, sydänkäpynen, onkos sinulla tulla?” Rasmus tunnisti lähemmäs tulevan Paulin jo etäältä. Siinä on se Homoringin mies. – – ”Minä olen Paul. Le Paul! Minä olen jonkinmoinen homojen vastine Äiti Teresalle. Mutta muodokkaampi.”

Auto hidastaa heidän kohdalleen, ei sama Saab kuin aiemmin, ajaja tähyilee heitä ja tavoittelee kontaktia. – – Paul luo pikaisen, arvioivan katseen autossa olevaan mieheen. ”Kolkyt–nelkytjarisat, ’hetero’, kolmen lapsen isä luullakseni. Soittele sitten. Pidä hauskaa!” Rasmus istuutuu autoon. Paul läimäyttää auton oven kiinni. Auto lähtee liikkeelle. – – Elämä on mutkatonta. Jos ei saa sitä, jonka haluaa, ottaa sen, jonka saa. Ja ulkona syksy on kääntymässä talveksi.”

Ellette ole jo eksyneet vieraiden miesten matkaan, nyt on aika jättää ”Klara Porra”, kääntyä oikealle Kungsgatanille ja jatkaa suoraan eteenpäin. Sveavägenin ylittämisen jälkeen edessä kohoaa kaksi Kungstornet-nimistä taloa, joista vasemmanpuoleisessa oli Gardellin mukaan homojen iltarundillaan suosima vessa. Me jatkamme kuitenkin matkaa, käännymme Regeringsgatanin kohdalla vasemmalle ja kävelemme suoraan eteenpäin, kunnes oikealla näkyy David Bagares Gata.

Osoitteessa David Bagares Gata 4 (Smala Grändin ja David Bagares Gatan kulmassa) toimi vuosina 1976–1980 After Dark Club, joka oli suosittu julkkisten juottola. Ja toden totta: tuossahan menee prinsessa Christina, ja pian paikalle kurvaa itse dame Elton John! Noita jonottavia tukholmalaisia trendineniä kiinnostaa kuitenkin paikan erikoisuus: After Dark-ryhmän esittämä drag show, jossa miehet pukeutuvat naisiksi ja aukovat suutaan musiikin tahtiin. Har ni hört på maken!

Suomi-neidot eivät nyt ehdi asettua jonon jatkoksi, sillä kadun päässä häämöttää jo iltarundin seuraava etappi ja Kronobergin Ellun mainitsema maailman ääri: Humlegårdenin puisto pahamaineisine lihamarkkinoihin. Ai miten niin pahamaineisine? No, katsokaa vaikka noita lööppejä maaliskuulta 1950: ”Homoseksuaalit vaikea ongelma Tukholmassa – uhreina maaseudun nuoria” ja ”Homoprostituutio pelottavissa mitoissa – poliisi täysin voimaton!”. Tai entä tuo Aftontidningenin lööppi 16. toukokuuta 1952: ”Tukholma on Sodoma. Vaaraksi koko Euroopalle!”

Älkää silti siskot säikkykö, sillä olette hyvissä käsissä. Tämä opas ei ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, millä EN nyt viittaa tuossa Humlegårdenin laidalla asuvaan pastori Kejneen. Hän pisti pystyyn melkoisen homoseksikohuun, jolla lehdet mässäilivät 1950-luvun alussa ihan loputtomasti! Miten sekin juttu pääsi paisumaan niin, että ennen pitkää koko oikeuslaitoksen väitettiin olevan poikaprostituutiorinkiä pyörittävien homovapaamuurarien käsikassara ja tuli hirveät utredningit ja jälkipyykit? Puhumattakaan siitä Haijby-kohusta, jossa kuningas Kustaa V joutui kiristetyksi homostelunsa vuoksi!

Mutta nyt ei ehdi juoruta, jos meinaan ehtiä kertoa teille kaikki mehevät yksityiskohdat Tukholman vuosikymmeniä jatkuneesta sotilasprostituutiosta! O, kyss mig godnatt, sergeant!

Jatkuu ensi viikolla