”Mä olen Uuden-Englannin nahkamies / aina ilosta syntyvä uudestaan.” Nämä J. Karjalaisen säkeet summaavat täydellisesti myös John Irvingin viimeisimmän kirjan In one person eli Minä olen monta (2013, suom. Kristiina Rikman).
Kirja seuraa biseksuaalisen minäkertojan Billy Abbottin varttumista 1950-luvun Uudessa-Englannissa ja hänen rakkauselämäänsä, jossa toivottomat ihastukset seuraavat toistaan. Irving toteaa Helsingin Sanomien haastattelussa käsittelevänsä romaanissaan seksuaalisen suuntautuneisuuden synnyttämää vihaa. Tarinaan mahtuukin Billyn lisäksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen koko: on ristiinpukeutuvaa isoisää, epäilyttävän leveäharteista kirjastontätiä ja yhtä sun toista pervoa, joiden kautta Irving tarkastelee identiteettikysymyksiä ja seksuaalista suvaitsemattomuutta eri vuosikymmenillä. Kirjassa riittää aikatasoja ja mitä erikoisimpia juonenkäänteitä siinä määrin, että tunnelma on kuin turboahdetussa telenovelassa. Kaiken lisäksi Irving viittaa väsymättä näytelmäkirjallisuuden klassikkoihin ja luo tapahtumille siten vielä yhden metatason.
Olen jostain syystä aina vieroksunut John Irvingin tuotantoa. Muistan joskus aloittaneeni yhtä kirjaa, mutta se ei imaissut mukaansa ja jäi sitten kesken. Minä olen monta -kirjan aihepiiristä kuullessani ajattelin, että nyt tai ei koskaan. Kirjan luettuani jouduin valitettavasti toteamaan: ei koskaan enää. Luulisi, että vähemmistöihin kohdistuvan syrjinnän kuvaus puhuttelisi juuri vähemmistöön kuuluvaa, mutta itselleni koko kirja jäi jotenkin ulkokohtaiseksi. Tähän oli varmaankin pääsyynä se, että en voinut sietää Billyn muka nokkelaa ja satiirista kertojanääntä, jonka ansiosta kokonaisuus alkoi muistuttaa valmiiksi naurettua komediaa ja joka hyvin tehokkaasti esti eläytymisen kirjan tapahtumin ja henkilöihin. Toisaalta kirjallisuusviitteiden jatkuva viljely tuntui teennäiseltä ja teki lukukokemuksesta monin paikoin tappavan tylsän.
Sain kiinni aidoista tunteista oikeastaan vasta kirjan loppupuolella, jossa kuvataan aids-kriisin aamunkoittoa ja ystävien kuoleman aiheuttamaa surua. Autenttisen tuntuisissa välähdyksissä kerrotaan myös New Yorkin tuolloisesta homoalakulttuurista, jota olen käsitellyt myös aiemmassa blogikirjoituksessani.
Kustantaja kuvaa "tragikoomista" Minä olen monta -teosta Irvingin uskaliaimmaksi ja kunnianhimoisimmaksi romaaniksi, enkä oikein tiedä, mitä tästä ajattelisin. Samoihin kansiin on kyllä saatu mahdutettua sateenkaaren koko värikirjo, mutta kokonaisuus ei vakuuta. En tiedä, viittaako uskaliaisuus seksikohtauksiin, mutta jostain syystä koin ne suorastaan vastenmielisiksi – kuin joutuisin seuraamaan ikävien ihmisten touhuamista. Tämä oli uusi kokemus, koska kynnykseni näissä asioissa on todella korkea. Ehkä tässäkin oli pohjimmiltaan ongelmana kertojan muka nokkela sävy, joka tappaa tehokkaasti kaiken aidon eläytymisen.
Minä olen monta -kirjassa oli loppujen lopuksi kiinnostavinta aihepiiri, muutamat mehevät juonenkäänteet, Timo Mänttärin suunnittelema hykerryttävä kansi ja Irvingin hovikääntäjän Kristiina Rikmanin loistavan hyvä ja toimiva suomennos. Irvingiin ei kyllä huvita toiste tarttua, sillä hänen tyylinsä ei kerta kaikkiaan uppoa minuun. Loppukin vaatii siis J. Karjalaista: ”Sä revit lehden muistokirjasta / oon sun mielestä poissa kokonaan.”
http://hulivilipoika.blogspot.fi/2013/12/mina-olen-turhankin-monta-john-irvingin.html
9 kommenttia
kesäpoika
13.12.2013 20:01
Oon samaa mieltä tosta kirjasta. Yleisesti ottaen tykkään kirjoitustavasta, jossa ei välttämättä pelata juonella vaan tunnelmalla, ja kirja josta puuttuu vahva tunnelma, mutta tapahtumia, henkilöitä ja juonenkäänteitä on paljon, jää tyhjäksi ja tuntuu raskaalta lukea. Mun lempikirjani on Ennen päivänlaskua ei voi, se varmaa kertoo miten tyylillisesti erilaisesta pidän. Se kun on hyvin simppeli ja nopeastiluettavakin teos, joka oltaisiin voitu karsia entisestään ja kirjoittaa novellina.
Jotkut osaa tehdä sekä tunnelmia että monimutkaisen juonen, kuten Sofi Oksanen. Yleisesti ottaen naiset osaa sen paremmin.
En löytänyt Irvingin kirjasta ketään, johon samaistua. Siksi musta tuntui enemmän sille kuin katselisin henkilöitä ulkoapäin ja eläytyminen puuttui.
Hulivilipoika
15.12.2013 20:45
Aivan, hyvä saada vahvistusta tälle kannalle. Tiedän, että monet vannovat Irvingin nimeen, mutta kun ei nappaa, niin ei nappaa. Mun on kyllä pakko lukea tuo Ennen päivänlaskua ei voi, koska tuntuu, että kaikki ystäväni rakastavat sitä. Miten se onkaan jäänyt lukematta... Oksasen Puhdistus on kyllä mahtava, uusinta en ole lukenut. Erinomainen tunnelmanluoja ja juonenkuljettaja on myös Peter Høeg, jonka Lumen taju on suosikkikirjojani. Toinen suosikkini on Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä. Siinä on mieletön tunnelma, joka ryntyy hänen kuvailevasta tyylistään ja todella runsaasta kielestään. Olen lukenut sen muutamaan kertaan ja nautin aina joka sivusta.
kesäpoika
16.12.2013 01:00
Ennen päivänlaskua ei voi:n on kirjoittanut Johanna Sinisalo, jos se ei ihan itsestäänselvyytenä tuu mieleen, kirjastoissa ja kirjakaupoissa kun kirjat ovat kirjailijan nimen mukaan.. Niin ei tarvi sitten googlettaa. Kerro sitten mitä tykkäsit, se kun sopii aiheeseen. :) Ootko lukenut muita Sinisalon teoksia? Mä tykkään kaikista muista paitsi Sankarit-kirjasta, siinä on liikaa niitä em. henkilöitä ja juonenkäänteitä. Jostain luinkin, että se on modernisoitu Kalevala, enkä oo tykännyt koskaan kenenkään versioista Kalevalasta televisiossa, teatterissa tai kirjallisuudessa.
Ootko lukenut muita Oksasen kirjoja? Kun kyyhkyset katosivat ei temmannut mua alkumetreillä mukaan kuten muut Oksasen kirjat, tietääkseni oon lukenut ne kaikki.. Se kannattaa kuitenkin lukea. Luin ekat 50-100sivua pelkän tahdonvoiman avulla ja yhtäkkiä tarina alkoi kantaa. Eikä se alkukaan ole huonoa tekstiä. Päähenkilö on kiinnostava ja loppuratkaisukin miellytti.
Kiitos noista lukuvinkeistä, nyt tiedän mitä käyn kirjastosta seuraavaksi hakemassa Tatujen ja Patujen lisäksi.
Ootko lukenut Tove Janssonia?
Hulivilipoika
16.12.2013 10:03
Kiitos sinullekin vinkeistä, en ole tosiaan lukenut muita Sinisaloja, mutta ymmärsin, että se uusin kirja olisi hyvä. Kaverit ovat kyllä hehkuttaneet varsinkin tuota Päivänlaskua, mutta myös monia muita. Oksaselta olen lukenut Stalinin lehmät, mutta siitä en oikein tykännyt. Kyyhkyset odottavat tuossa hyllyssä, joten se nyt ainakin pitäisi saada luettua. Monet ovat sitä kehuneet, mutta rakenteesta olen kuullut kritiikkiä. Tovea en ole lukenut. Täytyy häpeäkseni myöntää, että olen lukenut vain yhden Muumi-kirjan. Jostain syystä ne ovat jääneet väliin. Olisiko siinäkin se, että en osaa oikein lukea mitään satuhahmo- ja fantasiakirjallisuutta. En tiedä, mikä siinä on, mutta tykkään kai enemmän siitä, että fantasia on kielen kuin hahmojen tasolla. Siksi kaikki Tolkienit sun muut ovat lukematta ja näkemättä. Esim. tuo Hämäläisen kirja on hyvä esimerkki siitä, että kieli on ihan uskomatonta - se elää ihan omaa elämäänsä ja on vähintään yhtä tärkeää kuin koko juoni. Voin kyllä kuvitella, että monet saavat siitä hirveän ähkyn jo kolmen sivun jälkeen. :D
TeemuAleksi
16.12.2013 17:51
Musta osa Muumikirjoista on sellaisia, että ne oltaisiin voitu yhtä hyvin kirjoittaa ihmisistä, koska henkilöiden väliset suhteet ja tunteet ovat todentuntuiset. Niissä käsitellyt suuremmat asiatkin ovat sellaisia, jotka varmasti menevät lapsilta täysin ohi samaistumiskohdan puuttuessa. Janssonin elämäntarinan tunteminen tuo kyllä aivan erilaisen tulkinnan kirjoihin, koska silloin ne näkee helpommin monin osin symbolisina. Osa niistä taas on selvästi seikkailullisia, enemmän lasten kuin aikuisten kirjoja. Jansson on kirjoittanut kuitenkin muutakin kuin lastenkirjoja. Toisaalta ei ole mitään syytä lukea sellaista, joka ei alunalkaenkaan kiinnosta, kun kiinnostavaakin on niin paljon.
Sinisalon kirjatkin ovat fantasiaa, vaikka eivät sillä tavalla kuin Taru sormusten herrasta. Sinisalon kirjoissa todellisuus on vain juuri sen verran vinksallaan, että se voisi olla totta, vaikkei ole. Uskon, että Sinisalon fantasiasta on helppo tykätä sellaisenkin, joka ei varsnaisesta fantasiasta pidä.
Toinen tärkeä asia mulle kirjoissa kielen lisäksi on se, että henkilöhahmojen pitää olla todentuntuisia, monitahoisia ja virheellisiä, kuten oikeat ihmiset ovat. Kuten Oksanen kirjoitti Liiden sanovan, ei oikeet ihmiset oo silleen sankareita. Moni perinteinen fantasia kertoo sankareista ja taistelusta pahaa vastaan. Se on musta paljon, paljon epäuskottavampaa kuin Muumien ongelmat. :)
TeemuAleksi
16.12.2013 17:53
Ai niin, unohdin sanoa, että oon siis kesäpoika uudella nimimerkillä, mutta ehkä tunnistit mut muutenkin. :)
Hulivilipoika
17.12.2013 11:19
Hyviä pointteja! Nyt mä laitan oikein lapulle, että lue se Sinisalo - ja Muumit kanssa. :D Molemmat kyllä kiinnostavat siksikin, että niitä voidaan lukea myös tästä vähemmistönäkökulmasta. Eikös Sinisalon kirjassakin ole vähän sellaista viritelmää, vai muistanko väärin?
TeemuAleksi
17.12.2013 17:24
Joo, ennen päivänlaskua ei voi -kirjan päähenkilö on homo. Muumikirjoista homoudesta kertoo kirja Taikatalvi ja siinä esiintyvän Tuutikin esikuva oikeassa elämässä on Toven elämänkumppani Tuulikki. Oon kirjoittanut joskus siitä kirjasta omaan blogiini, joka oli kesäpoika-nimellä, se on yksi ihan ensimmäisiä kirjoituksia ja muistaisin sen olevan otsikoitu Taikatalvi-nimellä. Muita lukemisen arvoisia Muumikirjoja on Muumipappa ja meri ja Muumilaakson marraskuu, jossa itse muumiperhettä ei ole ollenkaan. Myös lyhyitä kertomuksia sisältävä Näkymätön lapsi on kiva. Muut Muumikirjat ovat musta enemmän lapsille kerrontansa vuoksi, olkoonkin että esim. Muumipeikko ja pyrstötähti kertoo Janssonin itsensä mukaan sodasta.
Hulivilipoika
17.12.2013 22:12
Iso kiitos vinkeistä! Luin kesällä Hesarin Teema-lehden erikoisnumeron, jossa oli kiinnostavaa juttua noista Muumien piilomerkityksistä ja taustatarinoista sekä ylipäätään Toven elämästä. Täytyy nyt meikäläisenkin näillä eväillä ryhdistäytyä Muumien saralla. :)