• Juksteri

Totta puhuen

Muistan ensimmäisen kerran joutuneeni salaamaan seksuaalisen suuntautumiseni joskus päälle 10-vuotiaana. Sain tädiltä syntymäpäiväkortin, jossa oli poika, jonka silmät katsoivat välillä vasemmalle ja välillä oikealla katselukulmasta riippuen. Täti selitti, että alan olla siinä iässä, että tytöt alkavat kiinnostaa ja sen tähden pojan silmät liikkuvat noin vilkkaasti. Täti oli lempisukulaiseni enkä vastannut mitään. Ehkä hymyilinkin. Silti juuri silloin tädin teoria ei tuntunut pitävän yhtä tuntemusteni kanssa. Mutta ehkä täti antoi onnittelukortin liian aikaisin, ja vielä joskus kortin selitys pitäisikin paikkansa?

Sitä syntymäpäivää ei ole vieläkään tullut ja tuskin koskaan tuleekaan.

Ihmiset eivät spontaanissa keskustelussa aina mieti loppuun asti kysymyksiään. Jos vaikka tapaisin vanhan luokkakaverin vuosien tauon jälkeen ja hän kysyisi minulta, onko minulla perhettä, tunnistan kysymyksessä ainakin kolme eri ulottuvuutta. Ensimmäinen ulottuvuus on se, olenko hetero vai homo, toinen on, onko minulla parisuhdetta, ja kolmas, onko minulla lapsia. Täydellinen vastaus olisi antaa erikseen selvitys kysymyksen jokaiseen kolmeen ulottuvuuteen. Mutta keskustelu ei yleensä etene niin. Tilanteen mukaan pitäisi ymmärtää, mitä kysyjä on ehkä ajamassa takaa ja mitä ei, ja antaa sen mukainen vastaus. Se että on käyttänyt harkintaa, ei ole välttämättä epärehellisyyttä. Mutta voi se sitäkin olla.

Entä mikä velvollisuus minulla on tehdä tiliä itsestäni ihan kenelle tahansa? Onko tarpeellista vastata yön juoppobussissa, mistä ravintolasta olen palaamassa kotiin? Tai työhaastattelussa vastata perhekysymyksiin? Silti valehtelusta tai edes vaikenemisesta tulee epämukava ja vähän ärsyyntynyt olo. Olisiko niin, että kun on vuosia vältellyt puhumasta joistakin asioista, ärsyyntyneisyydestä alkaa pikku hiljaa tulla osa persoonaa? Tunnistan jonkin verran ystäväpiirissä iän myötä lisääntynyttä särmikkyyttä. Tosin särmikkäin ystäväni on parisuhteessa elävä hetero. Hänen kipupisteensä voi olla lapsettomuus.

Työkaverini äidinkieli on ruotsi, vaikka hän puhuukin täydellistä suomea. Vieras ihminen voi olettaa hänen olevan suomenkielinen ja saattaa ihmetellä, miten hän ymmärtää niin hyvin ruotsia, kunnes työkaverini korjaa väärän olettamuksen. Suomenkielisyyden olettaminen on ymmärrettävää eikä se välttämättä ole pahantahtoista. Paitsi tietenkin silloin, kun joidenkin suomenkielisten on käsittämätön pakko laukoa kummallisia mielipiteitään suomenruotsalaisista.

En ole ihan varma, onko hetero-olettamuskaan loppujen lopuksi aina niin paha asia. Kaikki me teemme jatkuvasti olettamuksia. Osa niistä pitää paikkansa ja osa ei. Kun joku osuu harhaan eikä henkilö vaikuttaisi olevan homofobinen, väärän olettamuksen voi korjata. Tiedä vaikka joku pikkupoika tai -tyttö olisikin korjannut väärän hetero-olettamuksen tädilleen.

2 kommenttia

Rokkihomo

6.10.2008 01:23

Särmikkyys: Omien muistojen mukaan olin hemmetin äkkiväärä kakskyt plussana, sittemmin vaan yhä rennompi "kaikki on suhteellista" -kaveri.

Mutta joistain asioista olen taas nyttemmin kolkyt ja hyvän matkaa plussana pelkkää särmää.
And I love it!

Simsalabim Jim

6.10.2008 08:33

Joskus on yllättävän vaikea sivuuttaa asioita, kun niitä melko suoraan kysytään. Yleensä pyrin vastaamaan perheuteluihin totuudenmukaisesti, mutta toki tulee katsottua kuka kysyy. Jollekin entiselle naapurin mummolle jonka olen tavannut viimeksi 15 vuotta sitten, en välttämättä lähde sen kummemmin tekemään selkoa perheoloistani, ja saattaa tulla jopa valehdeltua. Myös minulle siitä tulee jollain tavalla epämiellyttävä olo.

Tunnistan itsessäni lisääntyvän turhautuneisuuden ja ärsyyntyneisyydenkin ikävuosien kerryttyä. Ehkä se on särmikkyyttä. Mutta ei se mun mielestä asioiden välttelemisestä johdu. Pikemminkin kyse on siitä, että nuoruuden kauniit tulevaisuudenskenaariot särkyvät yksi toisensa jälkeen ja jäljelle jää harmi siitä että on ylipäätään tullut toivoneeksi sellaista, mille ei ollut reaalimaailmassa olemassa sijaa. Ehkä ärsyyntyneisyys voi johtua siitä, että on nuorena toivonut olevansa joskus täysin ulos kaapista, mutta todellisuus onkin sitä, että kaapista joutuu tulemaan yhä uudelleen uusille ihmisille loputtomiin asti.