Huomenna on HIV-tukikeskuksen 25-vuotisjuhla. Setassa toiminnnan käynnistämistä valmisteltiin pitkään. Toimitilat saatiin Katajanokalta Linnankatu 2:sta, vaikka paikallinen asukasyhdistys olikin aluksi vastakarvaan. Yhteinen palaveri vähensi asukkaiden ennakkoluuloja. Kokouksen päätteeksi katajanokkalaiset kevensivät tunnelmaa sanomalla, että Linnankadun raitiovaunupysäkistä varmaan tulee kansan suussa ”AIDS-pysäkki”. Tukikeskuksen tiloihin mentiin aika huomaamattomasti takaovesta. Tarjolla oli testauksia, neuvontaa ja HIV-positiivisten palvelutoimintaa. Tukikeskus koulutti vapaaehtoisiaan kuukausikoulutuksilla. Vapaaehtoistyöntekijät saivat aina viime hetken lääketieteellistä asiantuntijatietoa.
Vapaaehtoiset istuivat iltaisin puhelimen ääressä. Puhelin soi tiuhaan, ja monesti puhelut olivat pitkiä ja vaikeita. Eniten oli niitä soittajia, jotka pelkäsivät aidsia mutta joilla ei ollut edes teoreettista mahdollisuutta saada aids-tartuntaa. Jatkuvasti kyseltiin, voiko HIVin saada ovenkahvoista, hyttysistä, juomalaseista, jne. Puhelimeen vastaavan oli oltava empaattinen ja kuunteleva. Vakuuttelut eivät auttaneet. Sama soittaja saattoi soittaa päivää tai paria päivää myöhemmin uudelleen. Samat huolet, samat pelot. Uudelleen ja uudelleen kartoitettiin, oliko ollut konkreettista tartuntauhkaa. Soittajien puheista paljastui valtava ahdistus.
Omasta mielestäni vapaaehtoiset tekivät tätä neuvontatyötä huolellisesti ja vastuullisesti. Itsekin olin siellä mukana vuosien ajan. Moni vapaaehtoinen toimi myös HIV-positiivisen tukihenkilönä; kävi auttamassa kotona, käytiin kävelyillä, vierailtiin sairaalassa, puhuttiin elämästä. Nyt vapaaehtoistyön osuus on kuitenkin vähentynyt lähes minimiin. Tukikeskuksessa korostetaan, että asiantuntijat vastaavat puhelimeen. Tukikeskus on institutionalisoitunut ja vakiintunut niin, että palkattu henkilökunta hoitaa homman. Onkohan meidät alkuaikojen vapaaehtoiset lopullisesti unohdettu? Se on kuitenkin ollut osa AIDS-tukikeskuksen historiaa.