Seuraavan jutun kirjoittaja on asunut ja työskennellyt Venäjällä huomattavan pitkän ajan. Suomeen palattuaan häntä on pyydetty kertomaan ja kuvailemaan sitä miltä tuntuu elää ja olla homona maassa, josta viime aikoina median välittämänä on tullut varsin ikäviä uutisia homoihin suhtautumisista. Kuten jutusta hyvin ilmenee, ”katutasosta” homojenkin maailma Moskovassa näyttää varsin erilaiselta, kuin uutisjutuista seurattuna.
Tässä hänen näkemyksensä.
Ei se Venäjä niin paha paikka homolle ole, kuin lehdissä annetaan ymmärtää. Se on vain niin hiton iso maa, että sinne sopii kaikenkarvaisia juntteja. Moskovassakin joka päivä pyörii parikymmentä miljoonaa ihmistä ja jalkakäytävilläkin illansuussa sama tunnelma, kuin Stokkan hulluilla päivillä Helsingissä. Mustatukkaiselle kaukaasialaiselle kaupunki on huomattavasti pahempi paikka, kuin katukuvaan sujuvasti solahtavalle homolle. Kaukaasialisista valtiovalta on tehnyt syntipukin moneen asiaan. Kun homo saa kävellä rauhassa kaupungilla, niin tummalta kaukaasialaiselta miliisit kyselevät papereita tuon tuostakin. Valtiovallan hiljaisella siunauksella on päässyt syntymään ääriryhmiä, jotka ajoittain hakkaavat etelästä Moskovaan elantonsa perässä tulleita nuoria miehiä. Siinä sivussa on helppo sitten joskus hakata vähän homojakin. Tosin valtiovalta on yrittänyt hiljaisesti antaa hyväksymisensä homokulttuurille. Venäjän tunnetuimmat homoartistit Boris Moiseev ja Valeri Leontiev ovat molemmat saaneet Putinin kannustusmitalin ansioistaan kulttuurin saralla. Homoystäväni eivät voineet olla tulkitsematta tätä salaisena hyväksymisen merkkinä Kremlin taholta. Julkisesti hyväksymistä saadaan kyllä odottaa vielä kauan.
Venäläiset ovat kilttejä ja ystävällisiä ihmisiä, kunhan vähän oppii heitä tuntemaan. Useita vuosia Moskovassa asuttuani sain monia tosi hyviä venäläisiä ystäviä. Erityisesti haluan mainita 84-vuotiaan ystävättäreni, joka aika-ajoin järjesti isoja juhlia. Paikalla oli pääasiassa erään sorttista intelligentsiaa, eli kirjailijoita, näyttelijöitä, kirkonmiehiä, mutta myös ihan tavallisia ihmisiä, joilla kaikilla oli takanaan sama neuvostohistoria. Ystävättäreni mielestä ei ole mitään väliä, mitä sukupuolta pariskunnan puoliskot ovat. Kaikille vieraille tuli parin ensimmäisen votkaryypyn jälkeen selväksi, että vieressäni istuva venäläinen oli mieskumppanini. Siitä lähtien meihin suhtauduttiin kuten mihin tahansa pariin. Jos joskus vain toinen oli paikalla, niin heti kysyttiin, että mitä sille poissaolevalle kaverille kuului.
Moskovan homonäyttämö; jos nyt tohdin scenen kääntää suomeksi; on tarkoitettu täysin alle 30 vuotiaille. Syy varmaankin on kysynnästä lähtöisin. Kaikki yli nelikymppiset ovat joutuneet ensimmäiset homovuotensa lymyilemään pusikoissa ja vessoissa etsiessään homoseuraa. Moni heistä on edelleen tiukasti kaapissa; tai ainakin toinen jalka, ja näin ollen homodiskot eivät kiinnosta.
Suurimmissa diskoissa, joita muodikkaasi kutsuttiin gayklubeiksi, porukka oli sen verran nuorta, että viisikymppisellä vaarilla fiilis oli sama kuin Hesassa DTM:ssä. Yksi ainoa paikka Moskovassa oli, jossa kävi vähän kypsempää porukkaa. Se olikin ensimmäisiä paikkoja, jossa homot alkoivat kokoontua, vaikkei se koskaan ole ollut virallisesti homopaikka. Meininki on erittäin neukkulainen, ja ilma niin sakeana tupakansavusta, että tupakoimattoman on mahdotonta kestää yli 15 minuuttia tässä kuppilassa.
Yleisesti ottaen homokuppiloissa ja -saunoissa on ihan turvallista (paitsi pimeissä huoneissa, joissa liikkuu taskuvarkaita muiden vaarojen lisäksi), ja riski joutua väkivallan uhriksi kotimatkalla on varmasti samaa tasoa kuin Pariisissa tai Lontoossa. Tietysti umpikänninen kotiinpalaaja suurkaupungissa on usein hyvä saalis sukupuolisiin taipumuksiin katsomatta.
Virallisten homopaikkojen ohella tunnettuja tapaamispaikkoja Moskovassa ovat tietyt puistot. Sieltä yksi ystäväni lähti komean tumman miehen mukaan. Hän heräsi seuraavana aamuna verissäpäin ja kännykkää sekä rahalompsaa köyhempänä.
Moskovan kokoisessa kaupungissa on aika vähän oikeita homopaikkoja. Osa-ansio asiasta varmastikin on homokammoisella kaupunginjohtaja Luzhkovilla. Ystävieni mielestä Moskovan homoelämä varmastikin piristyy kummasti, kunhan Luzhkovista päästään. Gay pride -kulkueen kohtalosta varmasti on kirjoitettu jo sen verran, että voinen kuitata asian vain lausumalla epäilykseni, että kulkueen ”käsittelyohjeet” varmastikin saivat kaupunginjohdon siunauksen.
Suurin osa homoystävistäni elää mielestään normaalia elämää. He eivät tunnu juurikaan kärsivän siitä, että Moskovan kaduilla miesparien ei vielä ole sopivaa kävellä käsikädessä eikä pussailla. Tosin 95 % heistä on jättänyt kertomatta vanhemmilleen homoudestaan. Samoin 99 % on jättänyt kertomatta työtovereilleen homoudestaan. Mielestäni kyse ei ole yleisestä vihamielisyydestä homoja kohtaan. Asia on yksinkertaisesti varsin uusi, outo ja tuntematon monelle ihmiselle, niin aikuisille kuin lapsille. Televisiossakaan ei siitä edes puhuta. Eihän edes homouden kieltävän lain kumoamisen jälkeen syntyneet homot ole vielä täysi-ikäisiäkään, joten ”pozhivem - uvidim” (eletään ja katsotaan sitten). Niinpä Moskovassa ei vielä kuule kadulla samaa kuin Hesassa eilen kuulin: pihalla lievässä käsirysyssä n. 10 vuotias poika huusi toiselle ”ime homo munaa”...