Minä en ole ´kaapissa´. Silti aika-ajoin tieto suuntautumiseni poikkeamisesta perusheterosta saa tuttujenkin ihmisten silmät ymmyrkäisiksi. Miten se on mahdollista?
1990-luvun puolivälissä työskeltelin radiossa juontajana. Siihen maailmanaikaan olin vielä kaapissa, joskin pyrin tönimään ovia auki lähipiirin suuntaan. Vaikea sanoa, miten julkihomo olisin, jos olisin jäänyt tuolle radiouralle. Tuttavapiirini ei tuolloin ollut millään mittarilla mitattuna homoisa. 2001 olin vaihtanut työpaikkaa ja syksyn parisuhdelakikuvioiden yhteydessä naamani - ja kirkuvanpunainen tukkani - oli useampaankin kertaan näkyvillä mm. lehdissä sateenkaariteemaisten juttujen yhteydessä. Silloin kuvittelin tulleeni ulos kaapista. Lopullisesti.
Olenpa tällä viikolla uusimmassa City-lehdestä vastaamassa kun ihmiset "kysyivät homolta". Valaistuin. En ole ollut ensinkään niin kaapista ulkona kuin kuvittelin. 7 vuodessa esimerkiksi työympyröihin on tullut uusia ihmisiä, joilla ei ymmärrettävästi ole tiedossaan tekemiseni 2000-luvun alkumetreillä. Myönteistä toisaalta on huomata, ettei selkäni takana ainakaan tuosta asiasta juuri juoruilla. Vaikka mitään pahansuopaisuutta ei näytä esiintyvän, niin jotenkin on ollut aistittavissa tietynlainen mietteliäisyys joidenkin kohdalla, joille tieto on uusi.
"Ei-ole-järkeä-tulla-kaapista-ulos", jaksavat muutamat jankuttaa ikuisuudesta toiseen.
Minusta kaapistatulo on järkevää, sillä koen kaapissaolon rajoitteena täysipainoiselle sosiaaliselle elämälle. Tiedän homoja, jotka yhä pelkäävät oman suuntautumisensa paljastumista. Asiasta oikein otetaan paineita. Pelätään juoruilua ja selkään puukottamista. Baariin ja baarista pitää luikahtaa. Ei haluta näyttäytyä muiden homojen seurassa, ettei vain joku näe ja vetele johtopäätöksiä. Parisuhdeyritykset kilpistyvät siihen, että toinen osapuoli kyllästyy piiloleikkiin...
Joka tapauksessa näyttää siltä, että tämä julkinen homona esiintymineseni oli jälleen yksi menneistä, nykyisistä taikka tulevista kaapistatuloistani.