Olen ollut vuoden verran Sateenkaariyhteisöt ry:n nimittämänä homofobian vastaisen työn Hyvän tahdon lähettiläänä, ja toukokuussa tuli aika siirtää viestikapula eteenpäin. Vuosi on ollut mitä merkittävin, koska 12. joulukuuta 2014 eduskunta hyväksyi lain tasa-arvoisesta avioliittolaista. Toivotaan, että uusi eduskunta nopeuttaa kahden vuoden siirtymäaikaa, ja ihmiset saavat sanoa tahdon silloin kun haluavat. Irlannissa kansa äänesti tasa-arvoisen avioliittolain puolesta 22.5.2015 ja ensimmäisiä häitä vietetään jo joulukuussa. Ehkä Suomessakin saadaan asian käsittelyyn samanlaista vauhtia, kun tahtoa selvästi on.
Olen itse kirjoittanut muutaman jutun asian puolesta ja pitänyt asiaa esillä erilaisissa keskusteluissa. Nämä kirjoitukset saivat aikaan viestitulvan, jossa moni kiitti, että puolustan sellaisen ryhmän oikeuksia, johon en itse kuulu. Koen tämän jokaisen kansalaisvelvollisuudeksi. Puhua sellaisten ihmisten puolesta, joiden oikeuksissa riittää puolustamista ja jotka tarvitsevat sanomalleen tukea. On toki paljon muita ryhmiä, joiden ääni ei kuulu riittävästi, ja yritän itse keskittyä muun muassa syrjäytymisvaarassa olevien nuorten auttamiseen. Jokainen toimii mahdollisuuksiensa mukaan.
Saamieni viestien joukossa on ollut kiitoksia urheilijoilta, jotka kokevat, että saavat vasta nyt vähitellen olla avoimesti sitä, mitä he oikeasti ovat. Nämä viestit ovat jääneet mietityttämään. On käsittämätöntä, että joidenkin täytyy piilottaa joitain puolia itsestään ja olla julkisesti ikään kuin vain puoliksi olemassa, vain siksi, että joku ei satu pitämään homoutta, jotakin elämäntapaa tai vaikka kangashousuja normaaleina. (Kangashousut esimerkkinä siksi, että eräs pikkukaupungista kotoisin oleva mies kertoi, että hänet hakattiin kaksi kertaa teininä kangashousujen vuoksi. Kaikilla muilla oli farkut.) Miksi me kutistamme toisiamme? Ja hyökkäämme sellaisia piirteitä kohtaan, joista ei ole itsellemme pienintäkään uhkaa. Oma epävarmuus ei oikeuta kiusaamaan ketään. Mikään ei oikeuta kiusaamista.
Olen elänyt etuoikeutetussa ilmapiirissä. Minua on aina kannustettu eteenpäin ja olen saanut kokea olevani arvokas, teen sitten elämässäni mitä valintoja tahansa. Ammattiurheilijana mikään ei tunnu yhtä hyvältä kuin aito kannustus. Siitä saa uskomattoman paljon voimaa hetkellä, kun miettii, juostako vielä pallon perään vai antaako sen lipua ulottumattomiin. Miten voimme kuvitella, että ihmiset, joita ei koskaan kannusteta tai hyväksytä sellaisina kuin he ovat, pystyvät parhaimpaansa? Tai ylipäätään elämään ilman katkeruutta ja pelkoa? Kiusattu kärsii itse, hänen lähipiirinsä kärsii eikä hän varmasti jaksa itse kannustaa toisia pyrkimyksissään niin kuin sellainen, jota tuetaan jatkuvasti. Solvaamisella ei saa mitään hyvää aikaan mutta hiljaiseksi se vetää. Niin solvauksen kohteen kuin tämän lähipiirin. Mutta se ei saisi vetää hiljaiseksi niitä, jotka todistavat kiusaamista vieressä. Väliin menijöillä ja puuttujilla on mahdollisuus niin koulunpihoilla kuin keskustelupalstoilla olla niitä, jotka tekevät kiusatuista kokonaisia, ettei kenenkään tarvitsisi piilotella homouttaan, harrastuksiaan tai niiden puutetta, köyhyyttä tai kangashousuja.
Toivon, ettei kiusaamista väheksyttäisi koskaan. Se jättää jälkiä, joilla on kauaskantoiset seuraukset. Toivon, että uskaltaisimme puolustaa toisiamme rohkeammin niin koulunpihalla, pukuhuoneissa kuin keskustelupalstoilla.
Toivon seuraajalleni Annika Saarikolle mitä aktiivisinta vuotta homofobian vastaisen työn Hyvän tahdon lähettiläänä!
Hyvää Pride-kulkuetta kaikille ja aurinkoista kesää!
Jarkko