Monta tietä isyyteen

  • Näkökulma
  • Näkökulma
  • -

Kirjoitus on julkaistu alkuaan perheiden moninaisuutta käsittelevässä Sateenkaaren alla - Kertomuksia perheistä -kirjassa.


Parisuhde

Mieheni Markku ja minä tapasimme ensimmäistä kertaa Töölönrannan kahvilassa yli 40 vuotta sitten. Meidät esitteli toisillemme eräs tuttavamme. Yhteinen taipaleemme alkoi tuosta tapaamisesta.

Moneen kertaan eri yhteyksissä oli väitetty, että homoparisuhteet ovat aina lyhytaikaisia. Päätimme elää parina päivä kerrallaan ja tehdä parhaamme parisuhteemme puolesta. Markku olisi halunnut muuttaa välittömästi yhteisen katon alle, mutta kuulemieni kielteisten väitteiden vuoksi ehdotin vuoden mietintäaikaa. Lähes päivälleen vuoden kuluttua ehdotuksestani muutimme yhteen.

Aiemmat parisuhteemme olivat leiskuneet suurella liekillä sammuakseen jonkin ajan kuluttua. Tämä suhteemme alkoi hyvin verkkaisesti. Alkuaikoina kävimme useita pitkiä keskusteluja kynttilänvalossa. Puhuimme siitä, mitä odotamme toisiltamme, mitkä seikat toisen käytöksessä ärsyttävät ja mitä toivomme elämältä yleensä. Opiskelimme toisiamme. Alkuun luulimme, että olemme huomattavan erilaisia, mutta todellisuudessa olimmekin kiinnostuneista monista samoista asioista, ja kirjahyllymmekin todistivat samaa. Yhteen muutettuamme huomasimme omistavamme huomattavan monesta kirjasta kaksoiskappaleet.

Parisuhteemme on kaivannut myös huoltoa. Olimme eläneet yhdessä ehkä seitsemisen vuotta ja huomasin, kuinka työuramme olivat kuljettaneet meitä erilleen. Parisuhteellemme oli yhä vähemmän aikaa. Riitoja ei ollut, mutta yhteisiä asioita yhä vähemmän. Arvelin, että jos tilanne jatkuisi samana, seurauksena on ero. Sain suostuteltua Markun parisuhdeterapiaan huolellisesti valitsemamme psykologin luokse, ja puolen vuoden työskentely yhdessä psykologin kanssa tuotti tulosta. Välillä terapia tuntui hyvinkin kivuliaalta, mutta ehdottomasti se kannatti.

Vuonna 1973 oli kulunut vasta pari vuotta siitä, kun homoseksuaalisuus oli poistettu rikoslaista. Olimme silti vielä varuillamme homojen vainoamisesta ja torjumisesta esimerkiksi työelämässä. Suunnittelimme alkuun solmivamme kulissiavioliiton jonkun lesboparin kanssa. Asiaa pohdittiin varsin perusteellisesti ja monelta kantilta. Tulimme kuitenkin siihen ajatukseen, että silloin toimisimme yhteiskunnan ennakkoluuloja myötäillen, ja mitä todennäköisimmin valheelle rakentuva kulissiavioliitto hajoaisi ja hajottaisi myös meidän parisuhteemme. Tuloksena olisi ollut neljä onnetonta ihmistä ja mahdollisesti jopa useampi, jos olisimme ehtineet hankkia lapsia.

Vanhemmiksi?

Jo parisuhteemme alkuaikoina keskustelimme mahdollisuudesta hankkia oma biologinen lapsi. Pidämme kumpikin lapsista ja lapsiin liittyvästä kasvattajuudesta. Pitkän pohdinnan jälkeen päädyimme siihen, ettei tuohon aikaan Suomessa homopari voinut mitenkään saada omia lapsia. Ajatus tuntui pahalta ja täysin epäoikeudenmukaiselta. Asia jäi pitkäksi aikaa tällä tavoin.

Elämä on kuitenkin tuonut eteemme mahdollisuuksia vanhemmuuteen ennalta odottamattomilla tavoilla. Kohdallemme on tullut tilanteita, joissa lapsi tai nuori on joutunut johonkin vakavaan kriisiin, kuten kokemaan vanhempien avioeron, sairastumisen tai jopa vanhemman kuoleman. Lapsi tai nuori on joutunut elämässään ikään kuin sivuraiteelle tai aiempaa vähemmälle huomiolle. Näitä lapsia ja nuoria on ollut kulkemassa kanssamme eripituisia aikoja. Heitä on ollut peräti kahdeksan, kaikki poikia. Muutamat ovat asuneet kanssamme, mutta useimmat heistä ovat eläneet äitinsä kanssa. Heillä on ollut aina mahdollisuus valita, haluavatko olla meidän vai äitinsä kanssa. Koulunkäynti on tietenkin määrännyt pääasiallisen asumisen.

Nuorimmat lapsista olivat seitsemän- ja kahdeksanvuotiaat veljekset, tuttavaperheemme lapset. Isä hylkäsi perheensä täysin ja lähti toisen naisen perään äidin jäädessä yksin kahden lapsensa kanssa. Suku ei tullut juurikaan avuksi. Sovimme silloin, että ryhdymme jonkinlaisiksi isän korvikkeiksi tai apuisiksi. Äiti sai välillä vapaata lapsistaan meidän huolehtiessamme pojista. Olimme tunteneet perheen jo pidempään, ja syvällisempi luottamussuhde lapsiin syntyi nopeasti. Kun erään kerran kävelin toisen pojan kanssa kaupungilla, hän tarttui pienellä kädellään tiukasti minua kädestä, etten vain jättäisi häntä. Tuo luottamuksen osoitus tuntui liikuttavalta ja aivan upealta.

Myös ennakkoluuloja

Suhteemme veljeksiin kriisiytyi kuitenkin heti alkuvaiheessa lasten suvun vuoksi. Vaikka kukaan heistä ei välittänyt lasten hyvinvoinnista juurikaan, meidän kaveruuttamme lapsiin ei katsottu lainkaan hyvällä. Asiat kulminoituivat erään aamuyön kännipuheluun, jossa meille ilmoitettiin, että he haastavat meidät oikeuteen pedofiliasta. Mitään tuollaisia syitä ei tietenkään ollut, mutta ennakkoluulot ja tietämättömyys saavat ihmiset toimimaan oudoilla tavoilla. Puhelu järkytti meitä syvästi. Olimme vapaaehtoisesti ja korvauksetta tulleet perheen avuksi ja ehtineet jo muodostaa luottamussuhteen lapsiin. Olimme pahoillamme, koska jotkut suvun jäsenet olivat valmiit rikkomaan tärkeän suhteen ja jopa haastamaan meidät oikeuteen.

Kiukustuimme tuollaisesta asenteesta ja käytöksestä niin paljon, että päätimme toimia juuri päinvastoin kuin jotkut suvusta olisivat halunneet. Päätimme olla hylkäämättä lapsia, jotka oma isä oli juuri hylännyt. Setan sosiaalityöntekijän neuvosta suunnittelimme etenemistavan. Jatkossa äiti tuli mukaan kaikkiin meidän ja lasten tapaamisiin. Tätä jatkui kenties pari kuukautta. Sen jälkeen äiti antoi suvulleen tiukkasanaisen nootin, että hän on se, joka päättää siitä, kehen hänen omat lapsensa pitävät yhteyttä. Kriisi loppui siihen.

Mieskaveruus veljesten kanssa jatkui toistakymmentä vuotta. Aikuistuttuaan he lähtivät omille teilleen, ja toisella heistä on jo kaksi lasta. Oli uskomattoman upeaa pitää sylissä toisen pojan esikoista ristiäisissä ikään kuin jonkinlaisessa isovanhemman roolissa.

Toki suvun ennakkoluulot ja asenteet säilyivät jossakin määrin. Isänä olemisesta tuli jopa jonkinlainen kilpailuasetelma. Veljesten kasvettua parikymppisiksi heidän äitinsä järjesti yhteisen päivällisen isänpäivänä. Kun kaikki olivat koolla, poikien vaari julisti kuuluvasti: ”Minä olen sitten täällä ainoa oikea isä!” Se oli sitä luokkaa oleva loukkaus, että olimme vähällä kävellä ulos. Vaari oli täysin tietoinen myös meidän kasvattajan roolistamme, mikä oli mitä ilmeisimmin ollut uhka hänen miehisyydelleen ja isovanhemmuudelleen. Myöhemmin pelastimme toisen veljeksen monimutkaisella operaatiolla taloudellisesta katastrofista, ja silloin vaari soitti ja kiitti meitä.

Emme ole koskaan odottaneet erityisiä kiitoksia toiminnastamme. Toki muutamat harvat myönteiset ilmaukset vapaaehtoista vanhemmoimistamme kohtaan ovat lämmittäneet mieltämme. Kiitos on tullut useimmiten epäsuorasti vaikkapa niin, että huomaamme lasten kasvaneen itsestään huolehtiviksi aikuisiksi. Erään psykologin kommentti tuntuu hyvältä vieläkin. Hän tiesi lasten kohtaloista sekä taustoista ja totesi: ”Te olette mahdollisesti onnistuneet estämään noiden nuorten syrjäytymisen.”

Vanhemmuuden rooleista

Lasten suhtautuminen meihin homoparina on ollut mielestämme aina luontevaa. Valmistelin kerran luentoa homovanhemmuudesta. Kysyin toiselta veljekseltä, mitä mieltä hän on siitä, että heillä onkin kaksi isää. Hän vastasi nopeasti: ”Miksi ihmeessä sä tommosia kyselet?” Se oli sitten siinä. Hänestä kaksi isää oli ihan tavallinen juttu. Kuulin kerran poikien äidiltä, että pojat olivat pohtineet keskenään, kumpi meistä, mieheni vai minä, on perheen äiti ja kumpi isä. Se ei ollut heille selvinnyt.

Lasten ja nuorten kasvatuksessa minä olen se rajojen asettaja ja miehelläni on pehmeämpi ymmärtäjän rooli. Vitsailemme joskus keskenämme, että kasvatusmetodimme on vanha hyvä kuulustelumenetelmä: hyvä poliisi ja paha poliisi. Minä olen kuitenkin se, jonka puoleen he kääntyvät ensimmäiseksi apua tarvitessaan. Kun nuori kasvaa, rajoja koetellaan. Yhteenotot kuuluvat kasvuun. Oman roolini vuoksi tiedän olevani ”maailman ilkein ihminen, täysin tyhmä, enkä ymmärrä lapsia ja nuoria lainkaan”. Noissa ”rajatarkasteluissa” olen kuullut kaikki mahdolliset tuhmat sanat, paitsi en kertaakaan sitä H-sanaa, jota viljellään nuorten kielenkäytössä. Ymmärrämme, että perusturvallisuuden on oltava kunnossa, jotta lapsi ja nuori uskaltaa ryhtyä testaamaan rajojaan ja samalla kasvamaan pelkäämättä tulevansa hylätyksi.

Yksi lähes ylivoimainen kasvatustehtävä tuli eteeni, kun veljesten äiti totesi poikien tulleen ikään, jolloin pitäisi puhua mieheksi kasvamisesta. Olin ollut tuolloin varmaankin kymmenisen vuotta Setan vapaaehtoiskouluttajana. Olin luennoinut seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asioista hyvinkin suurille ryhmille oppilaitoksissa ja muuallakin. Äidin pyynnön jälkeen tunsin kuitenkin, että olin kadottanut oikeat sanat, joilla puhua tuonikäiselle seksuaalisuudesta. Ankaran mietinnän jälkeen päätin puhua ensin vanhemmalle veljekselle, joka kuunteli minua kohteliaasti kasvoillaan ilme, että minä tiedän jo nuo jutut. Hetken kuluttua hän ilmoitti haluavansa ryhtyä nukkumaan. Nuoremman veljeksen kanssa keskustelu meni hiukan paremmin. Tyylipisteitä en silti tästä nimenomaisesta "koulutuksesta" itselleni juurikaan antanut.

Meidän parisuhteemme tärkeä osa on vanhemmuuden ja vanhemmoimisen kokeminen yhdessä. Se oli asia, joka elämästämme joskus puuttui. Nyt se on korvautunut oikeastaan 101-prosenttisesti eli enemmän kuin tarpeeksi. Monta kertaa olemme pohtineet sitä, kuka oikeastaan kasvattaa ketä. Lapset ja nuoret ovat kasvattaneet meitä monin verroin enemmän kuin me heitä. Meidän ehkä tärkein periaatteemme lasten kasvatuksessa on vain olla läsnä lapsen ja nuoren elämässä ja tuoda siihen turvaa ja pysyvyyttä.

Biologinen isyys

Kymmenisen vuotta sitten meihin otettiin yhteyttä välikäden kautta ja kysyttiin, haluaisimmeko ryhtyä biologisiksi isiksi naisparin lapsen hankinnassa. Hetken emmittyämme annoimme luvan yhteydenottoon. Tapasimme naisparin ja tykästyimme heihin välittömästi. Muutaman tapaamisen jälkeen teimme kirjallisen sopimuksen kuuden kuukauden mietintäajasta. Sinä aikana kumpi osapuoli tahansa voisi irtisanoa sopimuksen syytä ilmoittamatta. Kummallakaan osapuolella ei saanut olla mitään vaatimuksia tuossa tapauksessa. Yhteisesti mietittäväksi asiaksi tulivat vanhemmuuden roolit. Viiden kohdan asteikolla toisessa päässä oli, että lapsi ei saisi koskaan tietää mitään isistään ja toisessa päässä olisimme täysin mukana kasvattajina äitien rinnalla. Se periaate päätettiin ratkaista ennen lopullista päätöstä. Oma toivomuksemme oli, että naispari ottaisi lapsista päähuolen, ja me olisimme rinnakkaiskasvattajia eli osallistuisimme myös tasavertaisesti kaikkiin kuluihin.

Kuuden kuukauden mietinnän aikana tajusimme olevamme liian vanhoja. Minä olin silloin noin 60-vuotias. Mielestämme lapsi tarvitsee rinnalla kulkijan ainakin pariksikymmeneksi vuodeksi. Olisi väärin nuorta kohtaan, että hän joutuisi huolehtimaan meistä mahdollisesti ukkokodissa, jossa makaisimme kenties vaipoissa. Myös miehen biologia muuttuu vanhetessa. Mikroskooppi varmisti, että mahdollisuudet tulla isäksi olivat varsin vähäiset.

Naisparille päätöksemme kieltäytyä isyydestä oli suuri pettymys. Se tuntui meistäkin hyvin pahalta sekä omasta että heidän puolestaan. Surullista oli myös se, että kun vihdoin biologinen vanhemmuutemme olisi ollut mahdollista toteutua, se oli jo liian myöhäistä.

Luottamus

Kaikki suhteemme lapsiin ja nuoriin ovat olleet epävirallisia, kunkin äidin hyväksymiä järjestelyjä. Mitään korvausta emme niistä ole myöskään saaneet. Helsingin kaupungin Nuorisoasiain keskuksessa meidät tunnetaan. Puolitoista vuotta sitten meihin otettiin yhteyttä pyynnöllä, että ryhtyisimme mieskaveriksi 14-vuotiaalle pojalle, jolla ei ole ainuttakaan aikuista miestä kaverinaan. Ehtona oli, että käyn Pienperheyhdistyksen Mieskaverikurssin. Sen jälkeen sain viralliset valtuudet ryhtyä pojan mieskaveriksi. Alkujaan hiljainen ja ujo nuorimies on kasvanut sanavalmiiksi periaatteensa ja mielipiteensä julki sanovaksi nuoreksi. Meidän erityiseksi iloksemme hän urheilee aktiivisesti ja on varsinainen lukutoukka. Tuore todistus kertoo myös koulussa menevän todella hyvin.

Alkuun pojalla oli vaikeuksia ilmaista tunteitaan millään tavoin. Epäilimme jopa hetken, ettei hän pitäisi erityisesti kaveruudestamme, vaikka olikin meillä vähän väliä. Kaveruudesta pitäminen ja perusturvallisuuden tarve todentuivat, kun jouduin sairauskohtauksen vuoksi ensiapuun. Saatuaan kuulla tapauksesta poika joutui suunniltaan. Kävin sairaalasta päästyäni kaksi perusteellista ja itkuista keskustelua siitä, että kohtaus on ohitse eikä hänellä ole pelättävää minun menettämisestäni. Korostin sitä, että jos minulle sattuisi jotakin, Markku olisi kuitenkin läsnä ja hänen kanssaan.

Näiden nuorten kanssa toimiessa erityisen tärkeää on ollut suhteemme heidän äiteihinsä. Toimimattomasta suhteesta voi olla haittaa nuoren kehittymiselle ja tietenkin koko tilanteelle. Äidit ovat ottaneet meidät parina täysin luontevasti vastaan. On jopa joskus todettu, että olemme heteromiehiä luotettavampia. Tuon ajatuksen taustana ovat tietenkin heidän kokemansa avioerot.

Miten parisuhteemme on sitten kasvanut näin lujaksi?

Heteropareille on vuosikymmenten kuluessa luotu tarkat säännöt siitä, kuinka parin tulee elämänsä elää. Yhä useammat kokevat nuo säännöt rajoittaviksi ja ahdistaviksi, ja seurauksena on suuri avioerojen määrä. Samaa sukupuolta oleville pareille ei ole ollut valmiita parisuhdesääntöjä tai -malleja. Sääntöjen puute voi olla haitta, jos parilta esimerkiksi puuttuu kyky työskennellä suhteen eteen. Meille vapaus luoda omat ”sääntömme” oli erityinen mahdollisuus juuri omanlaisemme liiton rakentamiseksi.

Ehkä ensimmäinen asia parisuhteessa on vakaan luottamuksen rakentaminen. Sen välineenä on puhuminen kaikista mahdollisista asioista. On puhuttava toiveista, tarpeista ja peloista, aina seksuaalista kanssakäymistä myöten. Myös mustasukkaisuutta on voitava käsitellä, ennen kuin se saa liian suuren vallan parisuhteessa. Kiitoksen ja hyväksynnän ilmaiseminen kumppanille rakentaa parisuhdetta. Rahankäyttöön on luotava yhteiset säännöt, erityisesti silloin, kun kumppaneiden tulot ja omaisuus ovat merkittävästi erilaisia. On tärkeää muistaa, että kumppaniaan ei voi muuttaa. Ainoa mitä voi muuttaa, on oma itse.

Samaa sukupuolta olevan parin suhde ei mielestäni juurikaan eroa vastaavasta heteroparin suhteesta. Mahdollisuudet ja haasteet ovat kahden ihmisen haasteita sukupuolista riippumatta. Lapset, omat taikka kasvattilapset, rikastavat parin elämää. Halu ottaa kasvattajavastuu on pohdittava etukäteen erittäin perusteellisesti.

JuhaniV

Sateenkaaren alla - Kertomuksia perheistä on Maria Rintamäen, Hanna-Leena Aution, Karoliina Riihiluoman ja Liisa Suvanteen toimittama 173-sivuinen teos, joka sisältää kolmekymmentä tarinaa erilaisista perheistä.

Perheistään kertovat naisparit, miesparit, apilaperheet, transvanhemmat, yksinhuoltajahomot ja etävanhemmat. Kirjassa ovat myös sateenkaari-isoäidin ja sateenkaariperheessä kasvaneen nuoren naisen tarinat.

Sateenkaaren alla - Kertomuksia perheistä (ISBN 978-952-300-163-3) -kirjan on kustantanut Atena Kustannus Oy ja se on julkaistu vuonna 2015.

Sateenkaaren alla - Kertomuksia perheistä (esittely kustantajan verkkosivulla)
Sateenkaaren alla elää hyvin erilaisia perheitä
Lapselle on tärkeintä turvallinen ja hyväksytty perhe

Kommentoi juttua ja keskustele aiheesta