Itsenäisyyspäivänä on usein tapana pohtia kansalaisten suhdetta maahansa. HLBT-suomalaiset ovat voineet kokea asemansa parantuneen ja suomalaisen yhteiskunnan muuttuneen heidän ihmisoikeuksiaan kunnioittavaan suuntaan. Viimeisten kolmen vuoden aikana kehitys on kuitenkin pääsääntöisesti taantunut. Avioliittolain tasa-arvoistamisesta on tullut keskeinen kysymys, jonka merkitystä ihmisoikeuskysymyksenä ei voi sivuuttaa. Vuoden 2010 optimismista - puoluetason myönteisine kannanottoineen avioliittolain korjaamisen puolesta - on siirrytty epävarmaan ennusteitten tilanteeseen.
Vuoden 2014 itsenäisyyspäivänä HLBT-suomalaiset voivat ehkä todeta Suomen poliittisen eliitin tajunneen, ettei yhteiskuntaa ja Suomen mainetta kannattanut rasittaa jättämällä avioliittokysymys avoimeksi. Eli kansalaisaloitteen perusteella kansanedustajien enemmistö pystyi tekemään päätöksen.
Mutta vuoden kuluttua itsenäisyyspäivää voidaan myös viettää sen todeten, että Suomi on pahasti erkaantunut pohjoismaisesta tasa-arvosta ja HLBT-ihmisoikeuksissa ennemminkin lähestynyt itäistä Eurooppaa.
Tiukasti uskonnolliset piirit eivät varmaan koskaan tule hyväksymään tasa-arvoista avioliittolakia. Mutta heistä ratkaisu ei riipu. Vaikka eduskuntaryhmät ovat määrittäneet (PS:n ennalta kielteistä kantaa lukuunottamatta) avioliittokysymyksen ns omantunnon asiaksi, käytännössä maan eliitti pystyy ohjaamaan ratkaisua, jos se niin haluaa ja siihen verkostoituneessa kanssakäymisessään päätyy. Mielipidetutkimukset osoittavat väestön enemmistön hyväksyvän muutoksen.
Avioliittolain korjaaminen on arvokysymys, jossa osa kansalaisista voi myös odottaa, mitä arvojohtajuutta tavoitellut maan korkein johto talven mittaan sanoo. Selkeä kannanotto tasa-arvoisen avioliittolain puolesta veisi vaikuttavuutta myös siltä populistiselta kiihotukselta, jota osa kansanedustajista pelkää. Aiheesta vaikeneminen tukee vastustajia.