Heated Rivalry on kanadalainen urheiludraama ja romanttinen sarja, joka perustuu Rachel Reidin Game Changers -romaanisarjaan. Sen on käsikirjoittanut ja ohjannut Jacob Tierney - tulkoon nyt erikseen mainituksi, että homo. Tarina seuraa kahta huippujääkiekkoilijaa, kanadalaista Shane Hollanderia (Hudson Williams) ja venäläistä Ilja Rozanovia (Connor Storrie), joiden kiivas kilpailu jäällä kätkee salaisen ja vuosien mittaisen intiimin suhteen miesten joukkueurheilun, julkisuuden ja identiteetin paineiden keskellä.
Toki katsoin sarjan - ja herättipä se minussakin ajatuksia, ehkä jopa hetkittäin tunteita.
Ennakkotietoni juonesta oli, että kaksi menestyvää nuorta kiekkopelaajaa eri joukkueista ovat keskenään kilpailuasetelmassa ja samalla päätyvät seksisuhteeseen, joka ajan myötä syvenee rakkaussuhteeksi. Tarinan aikajänne on vuosien mittainen, ja merkityksellisten tapahtumien välillä on kuukausia. Ennakko-odotuksia minulla ei oikeastaan ollut. Toki tiesin, että sarja oli synnyttänyt some-ilmiön. Kun sarja tuli Suomen HBO max -palveluun tarjolle, katsoimme sen kiltisti odottaen jakso kerrallaan joka perjantai. En ole lukenut alkuperäisteosta, saati kirjasarjaa laajemmin. Vielä.
Viisi osaa nähtyäni tutustuin sarjan nostattamaan massiiviseen some-ilmiöön, ja nyt someni on täynnä Iljaa (kirjassa ja sarjassa englanninkielisessä asussa Ilya, mutta minä translitteroin nimen Илья siten kuin se suomessa tehdä kuuluu) ja Shanea. Tuotantokauden päätösjaksoa katsoessani tiesin sitten jo ennalta suunnilleen, että mitä siinä tapahtuu. Viimeisen jakson jälkeen aloin kaivella sarjaa koskevia blogikirjoituksia, mutta enimmäkseen olen kuunnellut lenkkeillessäni erilaisia keskusteluja ja podcasteja: henkilökohtaista kulmaa, akateemista asiantuntija-analyysia ja kaikenlaista siltä väliltä. Tulipa vielä tätä kirjoitusta viimeistellessä käytyä aihetta lyhyesti läpi siihen paremmin perehtyneen tutun kanssa.
Muilla kokijoilla ja minulla on niin havaintoja yksittäisistä kohtauksista ja jaksoista kuin sarjasta kokonaisuutenakin, virkaa tekevillä selittäjillä (l. akateemiset sukupuolentutkijat, urheilujournalistit, kulttuurikellokkaat, korkean profiilin julkkishomot) usein ensisijaisesti koko sarjasta ja sen universumista. Ajattelin lähestyä sarjaa siten kuin sen itse koin: jakso kerrallaan, sen herättämiä ajatuksia, muiden huomioita ja niistä saamiani ajatuksia. Ja lopuksi yleisemmin.
••• Tästä eteenpäin on juonipaljastuksia •••
Ensimmäisessä jaksossa vielä teini-ikäiset jääkiekon superlupaukset Shane ja Ilja kohtaavat ensi kertaa. He nousevat kilpailevien joukkueiden tähdiksi. Jään ulkopuolella heidän välillään on vetovoima, joka johtaa intiimiin kanssakäymiseen hotellihuoneessa. Ilja oli pukuhuoneessa kiusoittellut flirttaillen Shanea, joka puolestaan ei onnistunut peittämään sitä, että keho paljastaa joskus reaktion nähtyyn. Tietänette, mitä tarkoitan. Tapaamisen yhteydessä Shanen pelot paljastumisesta tulevat esiin: jos joku näkee yläkerroksen ikkunasta, ja sen vannottamista, että muille ei hiiskuta. Julkisuudessa pelaajat ovat kiivaita toisilleen suutaan soittavia vihollisia. Ensimmäisessä jaksossa tapahtumat sijoittuvat vuosille 2008-2011.
Ensimmäinen jakso ei vienyt varsinaisesti mukanaan. Nuoret miehet löysivät toisensa ja fyysiset ilot toisistaan, ja niitä nautitaan salassa. Päätin antaa kuitenkin sarjalle tilaisuuden.
Toisessa jaksossa ollaan Sotšin talviolympialaisten ajassa, jotka järjestettiin vuonna 2014. Shanen ja Iljan suhde jatkuu vuosien ajan kiusoittelevana tekstiviestittelynä sekä satunnaisina ja salaisina kohtaamisina eri kaupungeissa pelimatkojen yhteydessä. Molemmat yrittävät pitää tunteensa kurissa ja keskittyä uraan. Sotšissa Ilja suhtautuu Shaneen vaihteeksi torjuvasti.
Tässä jaksossa nähtiin ruokapöytäkeskustelu, jossa Shane, yhdysvaltalaisjoukkueen kapteeni Scott Hunter ja hänen joukkuekaverinsa Carter Vaughn keskustelivat olympialaisiin osallistuvasta tosielämän kanadalaisesta taitoluistelijasta, joka tiedettiin homoksi. Homoihin sinänsä mutkattomasti suhtautuva joukkuekaveri Carter ihaili taitoluistelijan rohkeutta olla avoimesti oma itsensä Venäjälläkin, vallitsevista asenteista huolimatta, ja totesi samalla taitoluistelijoiden olevan aina homoja ja jääkiekkoilijoiden heteroja. Huomioni kiinnitti Scottin vaivautuminen ja hämmentynyt ilme. Mietin, että aavisteleeko tämä Shanesta jotain vai oliko hämmennykselle ehkä jokin muu syy. Shanen reaktio oli tietysti odotettu, ja ehkä siinä oli mukana huoltakin, koska Ilja oli kotimaassaan tunnettu - ja Shane tiesi, että Iljalla oli historiaa miesten välisissä jutuissa. Ilja kohtasi Sotšissa Sashan, entisen valmentajansa pojan, jonka kanssa hänellä oli ollut sutinaa. Enää huuruinen juhlinta ei kiinnostanut, eikä Ilja vastannut flirttiin. Ilja oli sitä ennen ollut korkean tason juhlissa ankaran ja vaativan isänsä kanssa. Hän on korkeassa asemassa oleva poliisiviranomainen. Juhlissa ystäväpiiriin kuuluva Svetlana pelasti pois isiensä ahdistavasta seurasta, rennompaan menoon. Svetlanalla ja Iljalla on myös ollut sutinaa.
Varsinkin (miesten) joukkueurheilussa laji ja joukkue ajavat tiettyyn muottiin. Urheilusta jotain tietävät kertovat, että jokin joukkueen dynamiikkaa mahdollisesti häiritsevä asia - kuten homoseksuaalisuus - voidaan nähdä uhkana. Toisaalta suoranainen homoviha liittyy paremminkin yksittäisiin henkilöihin, vaikka yksikin voi myrkyttää joukkueen ilmapiirin vakavasti. Ja perinteinen (miehinen) huumori tunnetusti sisältää ajatuksen homoudesta huvittavana asiana.
Venäjä taas on muun kuin ”perinteisten” suhteiden hyväksyttävyyden suhteen… Venäjä.
Shane pyörittelee Iljan kanssa kehittyvän suhteen vakavammaksi muuttumista, kun taas Ilja torjuu ajatuksen vakavammasta suhteesta ja haluaa pitää kaiken pelkkänä salaisena järjestelynä. Julkisempi suhde tekisi hänelle ehkä mahdottomaksi kotimaassaan Venäjällä olemisen. Ilja ei halua kertoa Shanelle Sotšissa tapahtuneesta tai ylipäätään suhteestaan Venäjään tai perheeseensä mitään, ja Shane kokee sen torjumisena.
Kolmannessa jaksossa tarina keskittyykin sitten newyorkilaisjoukkueen kapteeniin Scott Hunteriin (François Arnaud), joka mieltyy kotikaupungissaan kahvilatyöntekijään. Romanttinen suhde etenee yhteen muuttoon asti, mutta syvällä kaapissa olevalle jääkiekkoilijalle avoimesti homoympyröissä elävän Kip Gradyn (Robbie G.K.) kanssa yhdessä julkinen näyttäytyminen aiheuttaa pakokauhuisia reaktioita ja kultaiseen kaappiin ajautuva Kip puolestaan ahdistuu. Scott tuskailee sitä, että tällaisessa maailmassa rakastamansa jääkiekko ja kaipaamansa rakkaussuhde ovat vastakkaisia valintoja. Kipille viimeinen pisara on, kun Kip joutuu tekemään valinnan syntymäpäiviensä viettämisestä ystäviensä kanssa ilman Scottia. Kip muuttaa pois, ja suhde jäähtyy. Jaksossa Scott myös ottaa fyysisesti yhteen jäällä Shanen kanssa, kun Scott oli ärsyttänyt Shanea vertaamalla tätä Iljaan. Scottin ja Kipin tarinaa on tuotu televisiosarjaan Reidin romaanisarjalle nimensä antaneesta toisesta teoksesta Game Changer, kaiketi pohjustamaan tulevia tapahtumia, jossa tarinat kohtaavat.
Tästä tarinasta olisi aineksia kokonaan omaksi sarjakseen.
Kykenen samastumaan tilanteeseen, jossa haluaisi yrittää jotenkin toimia, mutta asian edistäminen näyttäytyy sulana mahdottomuutena ja ratkaisuvaihtoehdot olemattomilta. Irrallinen ja salainen lihan ilo on kenties helpompi risti kantaa kuin emotionaalinen sitoutuminen, vaikka siihenkin voi liittyä häpeän tunteita. Lopulta aika moni miesten välinen parisuhde on käynnistynyt samassa sängyssä nu..kkumisen kautta. Kenties moni heterosuhdekin?
Olin kaapissa yli 25-vuotiaaksi. En mitenkään ulkoa pakotetusti, vaan oman pään sisäisten pidäkkeiden tähden: mitä muut sellaisesta ajattelisivat? Tähän liittyvät kokemukset, ihmissuhteiden mahdollisuuksien rajat ja turhautuminen ovat tuttuja. Oma murrosikäni sattui aikaan, jolloin oli ollut aids-kriisi ja homot leimattu vastuuttomiksi yhä uutta seuraa etsiviksi seksihurjastelijoiksi. Julkisuuden homokuva koostui lespaavista “hörsöistä” ja hedonistisista nahkafetisisteistä. Tai ainakin tuntui siltä. Itsesyrjinnälle oli hyvä kasvualusta.
Neljännessä jaksossa Shanen ja Iljan välillä kiintymys lisääntyy, eikä tämän asian kohtaaminen ole kummallekaan helppoa. Molemmat ovat kutsuneet toisiaan tähän asti sukunimillä - kuten pelipaidan selässä lukee, mutta nyt intiimissä tilanteessa he käyttävätkin etunimiä. Shane säikähtää - ja pakenee.
Tämän jälkeen Shane kohtaa ihailemansa näyttelijän Rose Landryn (Sophie Nélisse), ja heille kehittyy suhde. Koska molemmat ovat julkkiksia, he päätyvät pian kansikuvapariksi lehtiin. Ilja tulee mustasukkaiseksi. Eräissä juhlissa Shane kohtaa taas Iljan, ja kumpikaan ei oikein tiedä, kuinka olla.
Kulissisuhteita ja/tai yrityksiä “normaaliin” parisuhde- ja perhe-elämään on tunnetusti kaikenlaisissa kansankerroksissa.
Monissa jaksoissa nähdään Shanen vanhemmat, ja etenkin toimelias äiti järjestelee rahakkaita sponsoriasioita. Tämä vie Shanen muutenkin vähäiseltä omalta ajalta ja elämältä rohkean siivun, ja edustavuus luonnollisesti edellyttää moitteetonta roolisuoritusta.
Viidennessä jaksossa Rose kysyy Shanelta epäilyksestään, että mahtaako tämä olla homo, kun muuten toimiva suhde ei toimi vuoteen puolella. Shane myöntää näin olevan. Kun on todettu, että kulmikas palikka ei sovi pyöreään reikään, ero tapahtuu ystävinä.
Shane ja Ilja löytävät taas toisensa, kun he päätyvät pelaamaan samassa joukkueessa. Shane arvelee heidän suhteensa olevan jotain muutakin kuin vain seksiä. Ilja puolestaan arvelee, ettei tätä ikipäivänä hyväksyttäisi hänen perheessään tai Venäjällä, ja lopulta murtuu.
Olen varsin introvertti ja erittäin huono puhumaan omista tunteistani. Mitä enemmän mielessä velloo, sitä vaikeampaa asioiden ilmaiseminen on. Varsinkin kiintymyksen ilmaisemisessa sanojen voima on niin väkevä, että ne ääneen sanottuna tuntuvat manaukselta, loitsulta tai joltain, joka voisi suistaa kaiken olemassa olevan raiteiltaan. Tai sitten mitkään sanat eivät riitä ilmaisemaan sitä, mitä pitäisi ilmaista. Tätä taustaa vasten jotain minussa liikahti suuresti, kun Shane kertoi Iljalle pitävänsä tästä.
Myöhemmin Iljan pitkään sairastellut isä kuolee. Ilja matkustaa hautajaisiin Moskovaan kertomatta asiasta joukkueelleen, ja Shane hätääntyy Iljan katoamisesta. Veljensä kanssa syntyneen riidan yhteydessä Ilja katkaisee välit tähän, jotka ovat aiemminkin olleet vaikeat. Veli on huolehtinut isästä ja vaatinut Iljaa jatkuvasti lähettämään rahaa. Niin Ilja onkin tehnyt, ehkä myös lääkitäkseen omaatuntoaan, koska ei ole itse huolehtimassa isästä, jonka kanssa välit ovat olleet etäiset. Ilja soittaa Shanelle, mutta ei mielentilassaan saa oikein puhutuksi englantia, jolloin Shane tarjoutuu kuuntelemaan Iljan avautumista venäjäksi, vaikkei kieltä ymmärräkään. Ilja tunnustaa tässä yhteydessä rakkautensa Shaneen, venäjäksi.
Shanen loukkaannuttua Iljan nähden pelissä, matkalla sairaalaan hän vaatii, että Iljalle ilmoitetaan, koska tämä voi huolestua. Iljan vieraillessa sairaalassa lääketokkurainen Shane kutsuu hänet viettämään kesää kaksin mökilleen. Ilja empii. Tässä vaiheessa eletään vuotta 2017.
Sarjan edetessä Shane on tajunnut olevansa täysin kallellaan miehiin, ja ilmeisesti klassisen positiojaottelun mukaan on enemmän “bottom”. Iljan suuntautuneisuus taas on joustavampi. Hänellä on ollut satunnaista seksiä esimerkiksi ystävänsä Svetlanan kanssa. Bi-stereotypiasta poiketen romanttisen mielenkiinnon kohde on kuitenkin Shane.
Jakso päättyy siihen, että kolmosjaksosta tuttu Scott tulee julkisesti kaapista siinä yhteydessä, kun hänen joukkueensa voittaa Stanly Cupin. Suhde Kipiin on ilmeisesti jossain muodossa jatkunut. Sitä ei sarjassa ole valotettu enempää, mutta Game Changer -kirjassa kaiketikin on. Hän kutsuu peliä naispuolisen ystävänsä kanssa seuraamassa olevan Kipin jäälle, suutelee tätä julkisesti televisiokameroiden filmatessa, ja tapauksesta tulee iso juttu. Tapahtumaa televisiosta tahoillaan seuranneet Shane ja Ilja ovat puulla päähän lyötyjä. Ilja ilmoittaa hyväksyvänsä Shanen kutsun mökille kesänviettoon.
Julkinen kaapistatulo on yksi sarjan melodramaattisimmista ja ehkä epäuskottavimmista hetkistä. Ei ole tapahtuva ihan heti.
Kuudennessa, kauden päättävässä jaksossa Shane ja Ilja menevät sovitusti mökille viettämään kesäpäiviä, ja he puhuvat ensimmäistä kertaa avoimesti tunteistaan, menneisyydestään ja vähän tulevastakin. Ilja avautuu äitinsä kuolemastakin. Ilja miettii myös avioitumista Yhdysvaltain kansalaisuuden omaavan Svetlanan kanssa, länsimaan kansalaisuuden toivossa. Shane ei ideasta innostu, ja ehkä rivien välissä on mukana keskustelu, että minkä ja kenen suhteen Ilja on eniten vakavissaan. Shanen ajatuksissa on kaksikon välisen julkisen vastakkainasettelun liennyttäminen ystävyydeksi ja hyväntekeväisyysjärjestön luominen jääkiekon piiriin, sillä se antaisi tilaa olla julkisemmin tekemisissä.
Kesämökillä seesteinen hetki illan hämärässä terassilla avotulen äärellä on silmissäni ehkä sarjan lämmittävin kohtaus.
Shanen homous ja myös suhde Iljaan käyvät vahingossa Shanen vanhemmille ilmi, kun isä saapuu yllättäen käymään mökillä. Tästä seuraa vielä kaapistatulodraama - jossa draama oikeastaan on Shanen pään sisällä. Vanhemmat olivat aavistelleet asiaa, ja äiti harmittelee sitä, että Shane on joutunut kokemaan, ettei voisi asiasta kertoa. Kiekkosankarit tunnustavat rakastavansa toisiaan ja päättävät yhteisestä tulevaisuudesta – vaikka julkinen elämä ja jääkiekkoura tekevät siitä edelleen vaikean yhtälön.
Paljastumiseen vanhemmille liittyvä kauhu huokui Shanesta, kun taas Ilja oli cool, ja lähti tueksi selvittämään asiaa vanhemmille. Shane koki maailman romahtavan, kun taas Ilja ounasteli oikein, että maailma ei romahda. Kaapistatulo vanhemmille oli kerran itsellenikin vaikeaa nimenomaan oman pääni sisällä, tosin se lopulta tapahtui hallitusti.
••• Juonipaljastukset päättyvät tähän •••
Jatkoa seuraa toisella tuotantokaudella aikanaan. Sen pohjana on kirjasarjan Long Game -tarina.
Mitä sitten itse sarjasta ajattelen?
Kyse on tietysti fiktiosta ja sille tyypillisestä “tihennetystä todellisuudesta”. Sarjan keskeiset hahmot ovat poikkeusyksilöitä, urheilumaailman huipulle päässeitä, varakkaita ja kaikilla tavoin niitä, joita kutsutaan nimityksellä “etuoikeutettu”, eikä sekään ehkä riitä. Toisaalta, tämä tarina sijoittuu maailmaan, jossa omaa olemista rajoittaa tavallisten asioiden lisäksi julkisuus, vastuu joukkueelle sekä koko lajille ja sponsoreille.
Kaukalon tapahtumat ovat epäuskottavia ja jää onkin lähinnä ympäristönä kaikelle tapahtuvalle, liittäen tarinan jääkiekkoon. Jos jääkiekon huipulla oikeasti lieneekin seksuaalivähemmistöihin kuuluvia, on epäuskottavaa, että kolmen erittäin menestyneen joukkueen erittäin menestyneet voimahahmot olisivat vähemmistöön kuuluvia kaikki.
Pukukoppien äijäinen suunsoitto on jätetty syrjään, vaikka siitä ehkä olisi saatu irti jotain. Myös kirjasarjassa Scottin ja Kipin tarinassa esillä olleet homovihamieliset kohdat olisivat voineet tuoda tarinaan realismia tai ainakin rosoa.
Tarina sijoittuu vuosien aikajaksolle. Hahmot eivät oikein tunnu vanhenevan. Kulloinenkin tunnistettava ajankuva tuntuu olevan läsnä jotenkin vaillinaisesti, ja tosielämän tapahtumiin ankkuroituminen on vähän päälleliimattua. Aikahypyt eteenpäin on toteutettu plansseilla. Ajankulun hahmottaminen on työlästä.
Lihallista kanssakäymistä kuvaavat kohtaukset ovat niin siloiteltuja, että riemujen jälkeen kuvaannollisesti petivaatteetkin ovat ojennuksessa ja rypyttömiä. Näytetään kuitenkin varsin paljon kaikkea sitä, mitä voi sopivuuden rajoissa näyttää. Paljaan miesvartalon, liikkeen, ilmeiden ja kosketuksen kuvaaminen ovat keskiössä. Mutta ei se ole yksistään pehmopornoa, mielestäni. Tasoja on enemmän.
Ovatko ihmissuhdekuviot kehittymisineen uskottavia? Ehkä. Mikseivät olisi? Onhan ihmissuhteista versiota maailmassa yhtä monta kuin on ihmisiäkin. Vaikka kyse on fiktiosta - jonkun kirjoittamasta, toisen ohjaamasta ja joidenkin näyttelemästä tarinasta - on tarjolla samastuttavia käänteitä universaaleista asioista. Ja paljasta ja vähemmän paljasta pintaa katsottavaksi. Ja tietysti ne hetket sulattavine katseineen.
Juuri katseisiin, ilmeisiin, kehon kieleen ja kosketuksiin onkin piilotettu paljon dialogia. Sanailua on vähemmän. Päähenkilöiden monet keskinäiset repliikit pysyvät veetuiluna, kenties tarinan alun vastakkainasettelun jäänteenä, tapana huomioida toisen olemassaoloa. Jotkut sarjaa kritisoineet ovat mitanneet sekuntikellolla seksikohtausten kestoa ja valitelleet dialogin vähyyttä. Mietin, olenko ainoa, jonka mielestä sanatonta dialogia on oikeastaan todella paljon. Ja juuri se tuo moniin tilanteisiin aivan erityisen herkkyyden. Sitcom on sitten oma lajityyppinsä. Kuten dokumentitkin. Yksi juoneen liittyvistä seikoista on se, että Iljan englanti ei ehkä aina riitä nyanssien tavoittamiseen, ja lisäksi kahden eri kulttuurin kommunikointitapa eroaa. Tunnelatautuneessa hetkessä kuva kostuvista silmistä on kertaluokkia väkevämpi repliikki kuin suurinkaan sanallinen kulunut palavaa rakkautta vannova kuiskaten lausuttu fraasi. Päähenkilöiden luonteenpiirteetkin hahmottuvat: Ilja on ekstrovertimpi ja hallitsevampi, kun taas Shane on introvertimpi vähän insinöörimäinenkin.
Kritiikkiä on kuulunut myös siitä, että tämä on naisen kirjoittama tarina homoista, eikä se siten voisi olla kuva todellisista kokemuksista. Myös naisten sarjaan kohdistama suosio on pantu merkille. Kirjasarjan kirjoittaja on kuitenkin omien ulkopuolisena tehtyjen havaintojensa ohella toimittajan tavoin ottanut asiakseen selvittää asioita niiltä, joilla voi olla asiasta omakohtaista kerrottavaa. Kritiikki aiheesta on yhtä väsynyttä kuin selittäisi, että taidemaalari ei maalaa puuta uskottavasti, koska ei itse ole puu. Olen puhunut. Sen kritiikin voin allekirjoittaa, että tietynlaista teinisarjamaisuutta voi havaita, mutta onko se synti? Kapitalismin "hedelmäksikin" (huomattavasti alatyylisemmin sanankääntein) sarjaa on soimattu, koska kuvataan rikkaita hyväosaisia, ja itse tuotantokin on rahantekoa ja niin edelleen. Huoh. Ja ”patriarkaattia toisintavaa”, koska keskitytään lähinnä vain miehiin. Voi vit… Televisiosarjan homonäkökulmaa on kuratoinut sarjan käsikirjoittaja ja ohjaaja, jonka kaksi aikaisempaa sarjaansa ovat jääkiekkomaailmaa sivuavat Letterkenny ja Shoresy.
En tiedä, onko Heated Rivalrysta tai Game Changerista kellekään elämän suuntaa muuttavaksi avainkokemukseksi. Tuskin tuo joukkueurheilun ja homoseksuaalisuuden välistä jännitettäkään liennyttää, ainakaan merkittävästi. Toki jo teeman esilläolo voi edistää muutosta. Minusta sarjan keskeisin päähahmo on kaappi. Niin paljon kaikki pyörii sen ympärillä. Jos edesmennyt Janne Puhakka olisi yhä keskuudessamme, olisi hänellä varmasti ollut asiallinen näkemys tästä aihepiiristä.
Oli miten oli, aika vähissä on romanttinen tarjonta, jossa keskiössä on miehiä, joilla ei ole jonkinlaista ns. queer-identiteettiä, “labelia” tai ainakaan tunnistettavia stereotyyppisiä maneereita. Siinäkin mielessä tämä urheilufiktio on tervetullut. Vähintään tämä on hyvän mielen viihdettä. Kirjasarjassa vakavammatkin aiheet ovat vahvemmin läsnä, kuten masennus ja homovihamielisyys.
Omalla kohdallani norjalainen nuortensarja SKAM ja sen kolmas tuotantokausi antoi kymmenisen vuotta sitten tilaisuuden käydä uudelleen läpi niitä ajatuksia, mitä teini-ikäisenä olin kauan sitten käynyt läpi. Se aiheutti jonkinlaisen kokemuksen siitä, että nuoruuden kipuilut oli paketoitu lopullisesti. Silti tämäkin sarja muistutti siitä, millaista oli kaapissa, jossa ajatus läheisestä ihmissuhteesta tuntui utopialta, ja mistä kasvukokemuksesta jäin paitsi.
Ehkä lopulta näissä tarinoissa kaappi ja sen oven avaamisen hankaluus lopulta on eniten minua näissä fiktiivisissä tarinoissa koskettava juttu. Se ainakin tarjoaa loputtomasti paikkoja samastua.
On kuusi tuntia elämästä tullut heitettyä hullumpiinkin asioihin.
Jälkieditointia lukuisia lyöntivirheitä vastaan on suoritettu.
