Kirjallinen luovuuteni on käynyt viimeiset kaksi viikkoa ylikierroksilla ja silti tuntuu etten ole saanut mitään aikaan. Tiedän, että olen, mutta silti tuntuu etten ole. Sekavaa.
Minulla on kriisi tulevaisuuteni kanssa. Tiedän ettei tarvitse tietää nyt ja heti, mutta silti kuulen sen nalkuttavan äänen pääni sisällä joka sanoo koko elämäni menevän pilalle, jos en nyt tällä sekunnilla tiedä mitä teen lukion jälkeen.
Tyttöni, joka ei oikeasti "sillä tavalla" edes ole minun, lähti Belgiaan pariksi viikoksi. Kertoi sähköpostissa sen olevan taivas. Itse en muista mitään, kävin siellä ollessani 8-vuotias. Olen ikuisesti katkera vanhemmille siitä, että he raahasivat minua ja veljeäni ympäri Eurooppaa siinä iässä, koska en tosiaankaan muista ainakaan ensimmäisestä reissusta mitään. Paitsi sen että leikin valkoisella ponilla Turun satamassa, kun odotimme laivaanpääsyä.
Niin, ja muistan syöttäneeni puluille hotdog-sämpylää Pariisissa.
