On äänetöntä kuin metsässä ennen päivännnousua.

En taaskaan saanut kunnolla nukuttua. Eilen puhuin Miina-tädin kanssa asiasta joka oli kysynyt lääkäiltä mitä tehdään ko neiti ei nuku ja lääkäri oli todennut että tämä on kuulemma varsin tyypillinen sivuvaikutus lääkityksen vaihdon ja Efexorin kanssa. Miksi hän ei voinut sanoa sitä miulle silloin ko olin siellä vastaanotolla ettei olisi tarvinnut pähkäillä itsekseen mitä nyt on vialla?

Olen ihan nuutunut. Loppu. Lamaantunut. Väsynyt. Haluan vain maton alle itkemään. Vaikka tosin tiedän ettei kyyneleet tule. Tai ehkä kyyneleet vielä voisi tullakin mutta itku ei ole sellaista itkua joka oikeasti palauttaisi ja helpottaisi oloa. Vieläkään. En ole oikeasti itkenyt varmaan puoleen vuoteen. Mikä on aika raskasta koska neidille itku on aina ollut suojautumismekanismi pahaa maailmaa vastaan, jotain mihin voi aina turvautua kun tuntuu että vointi on huono. Nyt ei ole sitä tarjolla. Odottelen että lääkitys auttaisi ja toivon että joskus, jonain päivänä jaksan taas asioita. On päiviä jolloin jaksan siihen uskoa ja sitten on taas näitä päiviä jolloin kaikki kaatuu niskaan ja haluan vain pois. Että tuntisin jotain, ettei olisi vain ihan hiljaista ja pimeää. Että olisi edes mustaa, sekin olisi paljon tässä tilassa.

Mutta onhan miulla tulevaisuus. Minä muutan, haen opiskelemaan, menen naimisiin. Miksi en siis näe mitään ko katson tulevaisuuteen? Miksi minä en tervehdy? Miina-täti sanoi aiemmin tällä viikolla että hän näkee tervehtymistä, minä en itse näe. En tällaisena pahana päivänä jolloin en kestä mitään, jolloin vain taistelen murhaamisajatuksiani vastaan ja yritän selvitä hengissä huomiseen.