ei tunnu

mikään ei tunnu miltään. Ainut mikä saa minussa jotain tunnereaktiota on Ällä. En jaksa mitään, olen aivan lopussa. Hyvä kun jaksan edes hengittää, en varmaan jaksaisi sitäkään ellei se olisi aikalailla sisäänrakennettu ominaisuus minussa. Onneksi sitä ei tarvitse tehdä itse, muuten en olisi tätä tässä kirjoittamassa.

Kauhia tunne. Väsymys. Ettei jaksa enää olla. Ettei halua enää olla koska on niin väsynyt. Ainut mistä tiedän olevani täällä on tuo perkeleen kipu. Olen siihenkin jo aivan väsynyt, en jaksaisi sitä yhtään. Elämäni päättyy tällä hetkellä 3.1 jolloin on käsikirurgi jonne pyysin mukaani äitipuolen jotta saa jotain tolkkua tilanteesta, oma pää on tällä hetkellä tavallista lahompi.

Kaappia ei ole enää kuin isänvanhemmille joille en kerro ellei ole pakko. Koska en halua mamman huolehtivan minusta minkä hän tekee jos kerron. Uskoisin hänen hyväksyvän mutta en halua aiheuttaa hänelle turhaa huolta.

Äiti on kehittänyt asiasta kriisin. Luulee että kyseessä on jokin vaihe mikä menee ohi. Murehtii miten saa oltua kun tytär suutelee toista tyttöä, se kun kuulemma nyt kuitenkin sitten on jotenkin luonnotonta tms. Itkee ettei tule koskaan isoäidiksi.

Enkä minä jaksaisi yhtään. Minä haluaisin vain keskittyä hengissä pysymiseen, ei jaksa muuta. Lupauduin menemään aikaisin auttamaan joululounaan laittamisessa, toivon että minusta on jotain apua. Äiti sanoi että tule kävellen. Hyvä ihminen, minä jaksan juuri ja juuri kävellä sängystä vessaan, en todellakaan edes yritä kävellä tuota lähes 4 km matkaa. Sain auton, sitä juuri ja juuri uskallan ajaa.

Pelottaa. Haluaisin halin ja silityksiä. Että voisin itsekin halata ja silittää.