Muodonmuutoksia

Veljeni M:n avioliitto jaksaa edelleen mietityttää. Itseasiassa kihisen paraikaa pienimuotoista raivoa. Kuulin nimittäin, että M on päättänyt pistää myyntiin talonsa, josta hän lunasti H:n ulos vain vajaa pari kuukautta sitten, ja ostaa uuden talon yhdessä H:n kanssa kirkonkylältä.

Ymmärrän toisaalta ihan hyvin, että he yrittävät rakentaa avioliittoaan uudelleen neutraalilla maaperällä. Ei paikkaan sidottuja muistoja syrjähyppyjen aikaisilla sijoilla, etenkin kun H:n rakastaja päätti lopulta palata vaimonsa luo naapuriin tien toiselle puolelle. Ja onhan lastenkin kannalta parempi vielä yrittää, kai? M joutuu kuitenkin tekemään todella suuria uhrauksia, jotta saisi H:n takaisin. Kaikki draaman käänteet ovat tapahtuneet henkeäsalpaavan nopeasti. Lisäksi tuntuu, kuin tapahtumat etenisivät koko ajan H:n ehdoilla. Voin tietysti olla väärässä, sillä nykyinen näkemykseni H:sta on lähinnä halveksivan inhon sävyttämä. Ehkäpä H yrittää tosissaan, ja ehkäpä M tosiaan rakastaa vaimoaan niin paljon, että on valmis antamaan kaiken anteeksi. Pelkään kuitenkin, että tilanne ei ole ihan näin "kaunis".

Tiedän, miten ylpeä M on talostaan, jonka hän rakensi omalle perheelleen, ja vieläpä suvullemme toista sataa vuotta kuuluneelle upealle tontille. Isoäitini tulee pahoittamaan mielensä, sillä hän ei ollut missään vaiheessa halukas myymään tonttia suvun ulkopuolisille. Nyt näin on kuitenkin käymässä. Mutta tärkeintä on tietenkin veljeni hyvinvointi.

Eilinen kivien nostelu tuntuu lihaksissa ja jänteissä, ja olo on vähän kuin teilatulla. Tukalaa oloa lisää pikku kuume.

Taidanpa tehdä lohdutukseksi jotain hyvää pikkupurtavaa.

Talvimasennus yrittää yllättää kaikista varotoimista huolimatta. Kävelylenkillä yritinkin imeä itseeni kaiken himmeisiin auringon pilkahduksiin sisältyvän energian, jotta tulevat sadepäivät eivät tuntuisi niin synkiltä.

Mieltä piristi kummasti myös, kun sain tehtyä kaktuspenkkini perustukset valmiiksi. Tarvittavien kivien haalimisessa lähimaastosta oli oma vaivansa, mutta lopputuloksesta tullee aika hauska. Valitettavasti pitää odottaa kevääseen, että saan istutettua kaktukset paikalleen.

Alan olla aika kyllästynyt tähän tammikuiseen tuhruun ja vesisateeseen. Sataisi edes räntää, niin sää tuntuisi vähän normaalimmalta. Pohjoissaksalainen ilmasto ei enää tunnu ajatuksena lainkaan niin kivalta.

Pohditaankohan Siperian Verhojanskissa ilmastonmuutosta? Sinne on huomiseksi luvattu kipakkaa talvisäätä, selkeää ja 58 astetta pakkasta. Paikkakunnalla asuvat ovat aika urheita yksilöitä.

Ei pitäisi koskaan mennä ruokakauppaan nälkäisenä, koska herkkuja notkuvien hyllyjen keskellä katoaa kaikki suhteellisuudentaju. Kassalla löysin kärrystäni suklaakeksejä, Aino-uuniomenajäätelöä, tarjoussuklaakonvehteja ja vielä suklaapatukan kotimatkaa varten. Näillähän se nälkä lähtee. No, olihan siellä kärryssä kaikenlaista muutakin ja kauppalasku sen mukainen. Eipä tarvitse käydä kaupassa viikkoon, toivon mukaan.

Olen kuulevinani paahteisten aavikoiden kutsun, mutta minkäs teen. Davis-vuoret saavat odottaa suotuisampia aikoja.

Sain aamupäivällä kiskaistua E:n yllättävän helposti pois tietokoneen äärestä, kun ehdotin pitkää kävelylenkkiä Lillin ja Miskan kanssa. E ja tietokone ovat useimmiten erottamattomat, mutta ehkäpä kummisedän seuralla oli tänään tilausta. Päättelin näin loputtomasta puhetulvasta, joka lenkin aikana piiritti minut täysin.

Tein juuri inventaariota tekemättömistä harjoitustöistä. Niistä kertyikin jonkinmoinen lista, jota täytyy varmaan vaan alkaa purkaa. Joulunpyhien aikana olen ehtinyt vajota autuaaseen tekemättömyyden tilaan.

En lupaa lopettaa vuonna 2007:
- tupakointia, vaikka se on kallista, vaurioittaa keuhkoja ja voi lopulta tappaa
- rasvaisistakin ruoista nauttimista, vaikka se lihottaa, kovettaa verisuonet ja voi lopulta tappaa
- satunnaista pämppäämistä, mikä on rahojen haaskaamista, aivosolujen tuhoamista ja voi lopulta tappaa.

Lupaan kuitenkin harrastaa kaikkea edellä mainittua kohtuudella ja nautinnolla.

Ja yritän olla parempi ystävä.

Oli todella todella mukava tavata J:a. Sää oli otollinen pitkälle kävelylle, jonka teimme kasvitieteellisestä puutarhasta talvipuutarhaan ja sieltä Sibeliuspuiston kautta takaisin Kamppiin.

Juttelimme syntyjä syviä, ja yhtäkkiä tajusin, että J oikeastaan on MR:n ohella ainoa lähimmistä ystävistäni, joka on osannut (tai halunnut?) rohkaista minua uudessa elämäntilanteessani. Tuntuu kuin muita ei erityisemmin kiinnosta, mitä nykyään teen tai mitkä asiat koen tärkeiksi. Välillä tunnenkin itseni kovin yksinäiseksi ja turvattomaksi tekemieni aika radikaalien päätösten takia, vaikka tiedänkin päätösten olevan omalla kohdallani oikeita. No, 40:n kriisiin taitaa kuulua ystävyyssuhteiden uudelleen arviointia. Sääli vaan, että J on jämähtänyt sinne Rapakon taakse. Tulee varmasti ikävä.

Kotimatkalla katselin bussin ikkunasta pimenevää tuhruista maisemaa. Tulisipa jo kevät, tai edes lunta.

Tapaan tänään J:n. Käymme varmaan syömässä ja kävelyllä kasvitieteellisessä puutarhassa. Ja tietenkin vaihdamme puolen vuoden kuulumiset. On kuitenkin ihan eri asia jutella kasvotusten kuin viestitellä sähköpostitse. J palaa takaisin Teksasiin jo huomenaamu, joten vähän lyhyeksi tapaamisemme jää. Mutta on sekin parempi kuin ei mitään.