Elimistön ilohormonin pitoisuus alkaa jo vähän tasaantua aamupäiväisestä ilotulituksesta. En muistanutkaan, kuinka hykerryttävän onnelliseksi uuden työpaikan saaminen voi ihmisen tehdä. Ja vieläpä elämäni ensimmäinen työpaikka, jonka vakituisuus on taattu (jos firma pysyy pystyssä). Leppävaaraan on vähän pitkä matka kulkea päivittäin, mutta tämän työn takia kannattaa vähän joustaa.
Tänään ovat tietokoneeni näppäimet saaneet kyytiä ja tekstiä on tallentunut kovalevylle sivutolkulla. Ehkäpä saan kuin saankin akuuteimmat erääntyvät kotitehtävät valmiiksi ennen ensi maanantaita.
Sivusilmällä olen seuraillut Kallen puuhia. Vanhanpuoleinen lemmikkini ei tosin näytä reagoivan muuhun kuin jääkaapin oven avaamiseen, minkä voi helposti päätellä kaikkiruokaisen kollin koostakin. Vilma kävi aamulla naapurissa vietetyn yön jälkeen tsekkaamassa tilanteen. Nähtyään Kallen sen nokka kääntyi määrätietoisesti takaisin naapurin ovea kohti. Saapa nähdä, miten kauan mököttämistä vielä kestää.
En voinut sanoa ei, kun M kysyi, voisinko tarjota Kallelle uuden kodin. Kalle kun on sellainen kiltinhöppänä, jo vähän ikääntynyt kaveri, ajattelin sen tulevan hyvin toimeen Vilman kanssa. Sisarusten jälleentapaaminen ei ollutkaan erityisen lämmin, Vilma vain sähähti, murahti ja "muutti" naapuriin, kuten se aina tekee suuttuessaan. Katsotaan nyt, miten tilanne kehittyy lähipäivinä. Kalle sentään näyttää kotiutuneen.
Jo on taas sää. Lumenluonnista on tullut melkein jokapäiväistä rutiinia. Sitten pitää vielä pilkkoa takkaan puita. Takan lämmöstä on tosi kiva nauttia, mutta puiden pilkkominen on välillä aika tylsää puuhaa. Kaupungissa asumisessa on kyllä puolensa.
Tänään olisi taas otollinen päivä lapsentekoprojektissamme. Josko tällä kertaa tärppäisi? Alan vähitellen ymmärtää pariskuntia, joilla lapsen saamisen yrittämisessä alkaa olla puurtamisen makua. Mutta en tietenkään ole luopumassa toivosta. Onhan kyseessä niinkin upea asia. :)
Olin aika iloinen, kun huomasin tänään pystyväni puhumaan H:lle normaalisti. Sainpa pisteen vihoittelulleni, ja samalla oma olo helpottui. En jaksa olla kovin pitkävihainen.
Annoin lenkillä posken päitä jo selvästi lämmittävien auringonsäteiden porautua verkkokalvoilleni, ja tunsin kuinka energian määrä aivoissani kasvoi. Hyvä niin, sillä ensimmäinen dead-line lähestyy. Aron perheen pihasuunnitelma pitää saada valmiiksi. Lisään vielä pari pensasryhmää, ja teen kustannuslaskelman. Sitten se on siinä, ja muuta hyödyllistä en tänään aio tehdäkään.
Päätin vaihtaa entisen vähän hankalan ja häthätää valitun nimimerkin tilalle uuden. Hannu Salaman romaani olleineen ja orvokkeineen on kyllä hieno lukukokemus. Rakastamaani kotimaista kirjallisuutta lainailen jälleen. Silmiin sattui Aulikki Oksasen värikäs novellikokoelma, ja siitä sitten sainkin idean uuteen nimimerkkiin.
Eilen ilta jäin pohdiskelemaan romaanihenkilöitä, joihin olen joskus vahvasti samaistunut, ja joiden tarina jaksaa kiinnostaa minua erityisen paljon lukukerrasta toiseen. Sinuhea lukuunottamatta kaikki muut ovat olleet naisia, kuten Kaurasen Sonja O, Saision Sisaruksien Hilja, Sinkkosen Solveig, Hämäläisen Naimi.
Jäinkin puolitosissani huvittelemaan ajatuksella, josko jossain vaiheessa tajuankin olevani nainen. En vaan vielä ole herännyt todellisuuteen. Jospa se, että pikkupoikana halusin olla Paula-niminen tyttö, olikin oire jostain. No, olen kuitenkin nykyään ihan tyytyväinen miehen habitukseeni. Sisälläni taitaa tosiaan vaan asua se pieni runotyttö, kuten Tuksulintu joskus tokaisi.
Isoveljenä olo on ajoittain aika raskasta. Helpommalla tietysti pääsisi, jos osaisi olla välittämättä. Juuri kun olen saanut M:n avio-ongelmat mielestäni vähän taka-alalle, onnistuu P yllättämään omilla ongelmillaan. Voisin tietysti kuitata kaiken tokaisemalla mitä minä sanoin. P:n ja K:n heikko talous on ollut tiedossani jo vuosia, ja olen toivonut, että he saisivat raha-asioihinsa jotain tolkkua ajan mittaan.
Tunsin pientä syyllisyyttä viime vuonna kritisoidessani selkein sanoin P:n ja K:n suunnitelmaa ostaa talo. Silloin olin kuulemma ymmärtämätön, kun yritin selittää, miksi heidän kannattaa vaan kiltisti tyytyä isompaan vuokra-asuntoon, ja harkita talon ostoa vasta joskus myöhemmin. Mutta ei, se talo oli saatava heti, ja ihme kyllä, pankkikin oli myötämielinen ajatukselle.
Nyt on kuulemma konkurssi kolkuttamassa ovelle, uusi koti menossa myyntiin ja kaiken kukkuraksi sain heidän kulutusluoton takaajan ominaisuudessa tonnin laskun pankista. Kova paikka P:lle ja K:lle, joten en vielä tänään jaksanut kauheasti rähistä P:lle puhelimessa. Yritämme (jälleen kerran) sopia asioista pankissa, joka mielestäni on osasyyllinen tähän sotkuun myöntäessään asuntolainaa liian pienituloisille asiakkaille.
Pureva viima ei houkutellut pistämään nokkaa ulos. Ja huomenna sataa vettä. On siis aikaa käydä DVD-kirjastoa läpi, vaikka puuhaa tietenkin piisaisi kotiopinnoissankin. Itsesyytökset omasta saamattomuudesta ovat viime päivinä lisääntyneet. Mutta kyllä tehtävät vielä ehtii, ja sitten dead-linen lähestyessä pakkohan on tunnetusti se paras motivaation lähde.
Kovasti on kevät mielessä. Kääpiönarsissit kukkivat kuitenkin vasta toukokuussa.
Vietin päivän JP:n luona Kouvolassa. JP soitti minulle perjantaina ja kutsui kylään. Pari päivää asiaa pohdittuani päätin aamulla pikavaroituksella hypätä junaan.
Edellisestä tapaamisesta olikin jo yllättävän kauan. Kahvikupposen ääressä äkkäsimme, että olemme nähneet toisemme viimeksi yhdeksän vuotta sitten! Aivan kamalaa, miten vuodet ovat vierähtäneet. Ja tuntuu, että eihän siitä nyt niin kauan voi olla. No, ammoisten opiskeluaikojen ilot ja surut tuli käytyä perusteellisesti läpi.
Yhdeksän vuoden päästä 50-vuotisbileet kolkuttavat jo ovea. Pelottavaa, miten nopeasti ne näköjään ovat lähestymässä. Mutta se on sen ajan murhe, tai liekö tuo mikään murhe?