Totuuden hetki

Kävimme pitkästä aikaa lähikapakassa. Kuuluu näihin Helsingin ”taiteilijaravintoloihin”, eli savu on sankka, miehet villapaidoissa ja pöydissä valkoiset pöytäliinat.

Kävelimme baaritiskille ja pohdimme, jäisimmekö istumaan myös baaritiskin tuoleille. Minä siihen, ettei istuta – saan aina baaritiskeiltä seuraa. No, naistarjoilija kärppänä ”ai miehiä?”. Minulla meni sekunnin sadasosa vastata ja naistarjoilijalla meni sadasosa tajuta. Aika rohkea kysymys. Olinhan ollut paikassa vasta puoli minuuttia.

Olenko niin selvä tapaus?

No, juttelin vielä muutama hetken tarjoilijan kanssa, joka harmitteli omaa huonoa miesonneaan. Sanoi uskottelevansa itselleen, että on niin ronkeli. Minä en siinä tilanteessa kehdannut sanoa, että viimeisin baaritiskiltä löytämäni oli siinä vieressäni. Ollut jo yli neljä vuotta.

No, olihan meidät kaveripiirissä etukäteen yhytetty.

Ja hyvin olikin.

Kiitos kaverit.

Äitini kysyi tänään, milloin menemme naimisiin.

***

Blogin päivän biisi: Pet Shop Boys: It Must Be Obvious