Meitä on nyt todistettavasti kaksi.
Likaista, keski-ikäistä homoseksuellia.
Mieheni nimittäin jätti tippiä – näkemäni mukaan ensimmäistä kertaa ikinä – meille tarjoilleelle nuorukaiselle.
Kas, kun ei jättänyt puhelinnumeroaan ;)
Illallisen jälkeen kävelimme kotiimme. Samalla mieheni näytti lapsuuden kotinsa, ala-asteensa ja lukionsa. Olivat kaikki matkan varrella. Mikään ei ollut muuttunut 70-luvusta. Koululaisesta on vain kasvanut pidempi, komeampi – ja vähähiuksisempi.
Kuulumme ”homoystäväpiirissämme” niihin harvalukuisiin, jotka ovat eläneet koko elämänsä pääkaupunkiseudulla. Hän on paljasjalkainen stadilainen, minä tuosta naapurista Espoosta. Suurin osa homoystävistämme on muuttanut ihan muualta.
Eron huomaa yhdestä asiasta.
Muuttajaystävämme ovat tulleet kaapista jo nuoruusvuosinaan. Me paljon myöhemmin. Joillekin emme vieläkään.
Typerää, tiedän. Mutta ilmiselvästi on helpompi tulla ulos kaapista, kun ”entinen elämä” ei tule heterokavereiden ja puolituttujen muodossa vastaan joka kadunkulmassa, kaupassa ja kapakassa.
Miksi en asunut lapsuuttani esimerkiksi Turussa? Kaupunki on kaunis, Aurajoki upea ja todistettavasti internettikin näkyy!
Olisi voinut kaappi avautua paljon, paljon aikaisemmin.
Ja paljon, paljon useammille.
