Puolittain töissä..

Otsikko tarkoittaa vain olotilaa: tänään on 11 peräkkäinen työpäivä ilman kunnollista lepoa. Tehot alkavat olla vähissä. Vielä kaksi päivää pitäisi jaksaa - sitten helpottaa.

Mutta mitä iloa siitä on? Minulla on toki lähes viikko vapaata, mutta palautuminen vie siitä leijonanosan. Ikääntymisen myötä olen huomannut, että vuosi vuodelta omien akkujen lataaminen vie enemmän aikaa.

Lataan akkujani yksinäisyydessä. En juuri tapaa ketään. Fyysistä kuntoilua harrastan paljon, mutta keskusteluista en ole kiinnostunut. Sitä kun tekee jo töissä.

Eipä ihme, ettei sosiaalista elämää taas työn ulkopuolella ole.

Blogiin kirjoittaminenkin alkaa jäädä vähemmälle. Kertonee kai siitä, ettei ole oikein kerrottavaa. - Tai tarinani eivät kestä julkisuutta? Kenties olen siirtynyt hämärän rajamaille.

"Kun mikään ei riitä."