Lupasin eilen kertoa mitä kirjoja lainasin - siis lainasin!
Otsikossa mainittu kirja on toinen niistä. Kirja osui silmiini etsiessäni tietä kirjaston sivukäytävliltä lainauskoneen ääreen.
Luen kirjaa keittiön pöydän ääressä. Vastoin kaikkia sääntöjä, ohjeita ja siis hyviä tapoja minä luen aina keittiössä ruokaillessani tai silloin kun teen jotakin ruokaa. Olen asettanut tavoitteekseni lukea kyseisen kirjan pääsiäisen aikana. Alku ainakin oli lupaava... Katsotaan, viisastunko minä.
No, ehkä en lue tuota kirjaa siitä näkökulmasta, mutta kulttuurinen ja historiallinen läpileikkaus tähän jatkuvasti päivänpolttavaan kysymykseen on tarpeen. Käytäväpuheet Turussa kertovat, että huhtikuinen Kirkko ja Me -lehti käsittelee asiaa.
Puhetta siis ainakin riittää. Tekojen aika lienee sitten toinen. Vai mitä tekoja tässä pitäisi vielä odottaa? Yhteiskunta, siis lainsäätäjä, on tehnyt osansa - kiitos siitä.
Kirkkokin toki tekee osansa - uskokaa tai älkää. Sen vanhoilliset piirit käyvät nyt uuvutustaistelua. Tämän(kin) sodan he ovat hävinneet, onneksi. Mutta ennen kuin kaatuvat joukkohautoihinsa, ääni on kova.
Se ääni ei ole kirkon ääni. Kirkolla voi olla vain yksi ääni, armosta ja rakkaudesta nouseva ääni. Sitä ääntä kannattaa kuunnella - ja elää sen mukaisesti.
