I woke and couldn't sleep

Mieli harhailee. Usko itseen hieman hataralla pohjalla aika ajoin. Se, että tunnen viholliseni paremmin koko ajan helpottaa. Saada tukea vertaisiltaan, se on aina hyvä ja kannustava tekijä. Minua kritisoitiin eilen ankarasti, turhaan ja asioista, jotka eivät ole mitenkään relevantteja. Ei mitenkään. Ja kaikessa paistaa läpi henkilökohtainen antipatia yhdistyen yleisiin (typeriin) käsityksiin ja asenteisiin. Ja samaan aikaan koen suurta mielihyvää, juuri näihin kommentteihin ja asenteisiin liittyen.

Ihmisillä on huvittava, joskin samaan aikaan ärsyttävä, tapa luoda valtasuhteita. Se, että ne kaikki toimivat samalla tavalla, ei ole yllätys. Mutta se, missä kaikkialla niihin törmää on toinen tarina. Toki, niitä on kaikkialla, mutta silti olin eilen hieman yllättynyt suunnasta.

Ei minua herkästi pudoteta, olen koittanut parkita nahkani. Mutta isku vyön alle on aina ikävä ilmiö. Se, että minut nollataan olemattomilla syillä, tarpeella korostaa omaa egoa, vituttaa. Vielä enemmän vituttaa se, että kaikesta huolimatta alan epäillä omia kykyjäni. Se ei johda mihinkään. Ei mihinkään hyvään.

Olen asunut elämäni aikana eri pituisia jaksoja eri puolilla Eurooppaa. Joskus kotikorttelini on ollut hyvinkin posh, ylemmän keskiluokan asuttamaa seutua. Muutamaan otteeseen olen asunut boheemien artsujen valtaamilla ja trendikkäillä nurkilla, kuten myös sangen monikulttuurisissa kaupunginosissa. Olen viihtynyt kaikkialla. Toisilla nurkilla paremmin kuin toisilla. Viihtymiseni ei ole ollut niinkään riippuvaista alueesta, vaan sen hetkisestä elämäntilanteestani. Kaikki linkittyy omiin tuntoihin. Jos sanoisin, etten enää halua asua esim. hyvin monikulttuurisessa ympäristössä saatettaisiin se tulkita rasisisena kommenttina, vaikka kyse on omista pahoista muistoista liittyen aikaan, jolloin asuin kyseisellä alueella. Jos taas sanon, etten halua asua keskiluokan asuttamalla alueella, ei se herätä samanlaista reaktiota. En sano, että haluaisin asua siellä tai täällä, mutta ajatuksen tasolla. Tämä tuli mieleen keskustellessani ystävieni kanssa.

Suomi on heidän mukaansa ksenofobinen maa ja yhteiskunta. Tässä valossa minun tekoni ja puheeni tulkitaan herkästi rasistisiksi ystävieni taholta. Tämä on kaksiteräinen miekka. Olen luonnostani hiljainen, toisinaan. Tarkkailen hiljaa ihmisiä ja ympäristöä, en aina huomaa jos minulle puhutaan. Viimeksi eilen, istuessamme terassilla, sattui jotain outoa. Viereisessä pöydässä istuva (tummaihoinen) nainen pyysi minulta tulta. En heti kuullut/ymmärtänyt mitä sanottiin joten pyysin häntä toistamaan kysymyksen (joskin olisin voinut arvata ilmankin, hänellä oli palamaton savuke suussa ja sormet toistivat sytyttimen käyttöä muistuttavaa liikesarjaa). Ystäväni riensi apuun, ojentaen naiselle tulta ja pyytäen anteeksi käytöstäni. "He's from Finland, he's not used to.. people." Miten vaan, minulle samantekevää. Mutta ei kuitenkaan, koska tätä nyt kirjoitan.

En kuulu keskiluokkaan. Taloudellisen tilanteeni perusteella ehkä, tulojeni mukaan mutta se ei ole keskiluokkaisuutta. Minulle keskiluokkaisuus on mielentila, ei muuta. Keskiluokkaisuus on se mielentila, joka tappaa kaiken. Siinä ei ole mitään kosketuspintaa. Minä tulen paremmin toimeen ihmisten kanssa, joilla on selkeä mielipide. Oli se sitten puolesta tai vastaan, aiheena mikä tahansa (melkein). Se, olenko samaa mieltä, on sivuseikka. Voimmeko keskustella aiheesta merkitsee, se kunnioitammeko toistemme näkemyksiä, merkitsee. Voisinko asua keskiluokkaisessa ympäristössä? Tietysti. Miksi en?

En tuomitse ystäviäni, heidän kommenttejaan minusta tai Suomesta. Se on heille täysin vieras ympäristö. Mutta syyttää ksenofobiasta sillä perusteella, ettei Suomessa ole yhtä suurta maahanmuuttajien joukkoa kuin monissa muissa Euroopan maissa on absurdia. Mikä tekee siitä absurdia, mielestäni, oli esimerkki eilisessä keskustelussa. Suomessa on vähän maahanmuuttajia, ergo emme tunne muita kulttuureja ja olemme rasisisia ja ennakkoluuloisia. Hyvä, ymmärrän tämänkin vielä, mutta kun samaa lauseeseen ympätään kaikki oudot käsitykset Suomesta (onko Suomessa mahdollista grillata ulkona, nouseeko lämpötila koskaa yli 10 asteen, onko Suomessa koskaan valoisaa?) menen hieman sekaisin.

Keskiluokkaisuus on siis mielestäni maanvaiva, joka ei liity mitenkään sosiaaliseen asemaan, vaan ajatusmaailman jämähtyneisyyteen. Sama vaivaa niin umpimielisiä kuin vapaamielisiäkin; sokea usko oman maailmankatsomuksen oikeellisuuteen ja järkähtämättömyyteen. Se ei ole koskaan vienyt mitään asiaa eteenpäin.

Minulla on idoleita, ihmisiä joita kunnioitan, joiden elämänasenne on oikea. Toisaalta minä en pidä idoleita, en laita elämääni kenenkään opetuksiin tai seuraa mitään ideologiaa. Jotkut tekevät niin, ja se on minulle ihan yhdentekevää, tavallaan. Usein silti ihmettelen mitä ihmisten päässä tapahtuu, kun he sokeasti omaksuvat jonkin opin jota seuraavat ja konemaisesti toistavat teesejään ja opittuja mantroja. Kun ihminen alkaa opastamaan toisia ja vaatimaan ympäröivän maailman nöyränä nielevän omat aatteensa, alan voimaan pahoin.

Erinäisistä syistä olen viime aikoina perehtynyt (hieman liioiteltua sanoa noin, tosin, enemmänkin olen tutustunut) uusiin näkökulmiin liittyen sananvapauteen, uskontoihin sekä länsimaiseen yhteiskuntaan ja sen rakenteisiin. Toki, minä olen aina ollut sananvapauden kannalla, uskonut lähes sokeasti ihmisen oikeuteen saada ajatella, sanoa ja tehdä kuten oma sydän ja mieli kehottaa mutta myös vastuuseen. Vastuuseen itsestään ja lähimmistään. Ongelmia seuraa jo tässä. Mihin rajaan lähimmäiseni? Kuka on ihminen jonka kohdalla voin sanoa "Ei minun ongelmani"? Kenet minä voin omien ajatusteni perusteella lähettää helvettiin (kuvaannollisesti)? Ja missä vaiheessa voin pestä käteni asiasta? Tai kuka tai mikä edes antaa minulle tätä valtaa?

Uskonto on muutamalle tutulleni tärkeä asia. Olen saanut kritiikkiä osakseni, koska en kuulu kirkkoon ja minun pitäisi näin ollen aina erikseen ilmaista asianomaisille, että vaikka en olekaan uskossa, kunnioitan heidän uskoaan ja vielä vasiten mainita, että minulla ON arvoja ja moraali. Voinko minä vaatia heiltä aina ilmaisemaan että vaikka he ovatkin uskossa, he silti kunnioittavat minun elämänkatsomustani ja että heilläkin ON avara katse suunnattuna maailmaan ja ihmisiin? En. Tai siis en jaksa. Olen ratkaissut tilanteen niin, etten ole yhteydessä näihin ihmisiin. Miksi olisin? Kuullakseni toistuvasti olevani jotenkin alempi? Joutuakseni selittelemään omaa elämänkatsomustani?

Mitä teen, kun aika ajoin vilpittömästi tunnen pelkoa tulevaa kohtaan? Varmasti monet uskovat kokevat samankaltaisia tuntoja ajatellessaan homojen adoptio-oikeutta tai mahdollisuutta että homo- tai lesbopari vihittäisiin kirkossa. Mutta minulla ei ole sitä sateenvarjoa, minulla ei ole mitään selkeää johon vedoten voisin sanoa ettei tämä ole oikein koska kirja X tai hengellinen johtaja Y on asian minulle näin kertonut ja opettanut. Minulla on vain oma uskoni ihmisyyteen (mikä ei ilmeisesti ole kovinkaan oikea tai aito päätellen muutamasta käymästäni keskustelusta viime aikoina). Ja sekin on kovin hataralla pohjalla.

Toki, minä pelkään. Pelkään fundamentalisteja. En tiedä, voiko tiettyjä asioita sanoa ääneen koska ne eivät ole aivan rationaalisia. Ne ovat uskomuksia ja ennakkoluuloja. Mutta olen ennakkoluuloton siinä mielessä, että pelkään rotuun, uskontoon ja sukupuoleen katsomatta kaikkia fundamentalisteja. Toisaalta elämme aikaa, hysteerisen poliittisesti korrektia kautta, jolloin ei voi sanoa kaikkea mitä ajattelee, mitä tuntee ja mitä pelkää. Kauhukuviaan saa maalailtua ja kasvatettua, liikkuu vaan netissä tunnin. Mutta toisaalta..

Ayaan Hirsi Ali teki omat ratkaisunsa halutessaan kertoa oman näkemyksensä omaan uskontoonsa. Hänellä on paljon ajatuksia, jotka allekirjoitan, jotka hyväksyn ja ymmärrän.

20.4.1889.