http://hulivilipoika.blogspot.fi/2016/02/homohistoriallinen-helsinki-12-kimpsut.html (lisää kuvia täällä)
*
”Tule jos uskallat!” Muun muassa tällä mainoslauseella houkuteltiin asiakkaita Suomen ensimmäiseen varsinaiseen homobaariin Gay Gambriniin, joka avasi ovensa Helsingin Isolla Roobertinkadulla heinäkuussa 1984. Vuosien varrella slogan osoittautui hyvinkin osuvaksi: ”Kampsun-kävijät” joutuivat nimittäin varomaan milloin uhoavia heteroita, milloin kerrostalon kyttääjämummoja. Pahimpana ongelmana tuntui kuitenkin olevan se, että baarissa oli muita homoja, kuten Seta-lehdessä 1/90 julkaistusta Herra H:n pakinasta voi päätellä:
”Suomen ainoa vakituinen homopaikka on uusiutunut. Ilmastointia on parannettu ja tanssilattiaa siirretty. Hyvä niin. Nyt vain odotamme sitä viimeistä uudistusta. Kun vielä vaihdetaan asiakaskunta, niin Gambrinissa saattaa jopa viihtyäkin.”
Kaikesta valituksesta huolimatta Suomen homoelämä vapautui Gambrinin noin kymmenen vuotta kestäneen tarun aikana niin, että Iso-Roban sisäpihalta uskallettiin tulla kaiken kansan tirkisteltäväksi kaupungin paraatipaikoille. Se on kuitenkin jo toinen tarina, sillä ensin on uskaltauduttava Kampsuun.
Gay + Gambrini
Juttusarjan viime jaksossa oli jo puhetta, että Setan hallitus ryhtyi kaavailemaan kunnon homoravintolan perustamista sen jälkeen, kun Vanhan Polin disko tyrehtyi aids-kohuun. Toisena kannustimena oli Bottan Club Triangle -diskoiltojen jymysuosio.
Seta-lehdestä 3–4/94 selviää, että setalaiset ottivat vuonna 1984 yhteyttä ravintoloitsija Tuomo (Tommi) Isotaloon, joka oli jo omalla tahollaan haaveillut homokapakasta. Noin miljoonan markan investointi näinkin uskaliaaseen hankkeeseen oli kuitenkin hirvittänyt, joten ratkaisuksi tuli voimien yhdistäminen. Kuin myytissä ikään, vaahdosta nousi Ravintola Oy Afrodite.
Sopivan ravintolatilan etsintää ohjasi Seta-lehden 3–4/94 mukaan ennen kaikkea hienovaraisuus: jokaisella piti olla mahdollisuus tulla viettämään iltaa häpeilemättä. Afrodite Oy:n valinta osui Iso Roobertinkatu 3–5:n sisäpihalla sijanneeseen ravintola Gambriniin, jolla oli kaiken kukkuraksi oma pervomenneisyytensä.
Jo 1920-luvulla Gambrinista puhuttiin taiteilijaravintolana sanan kaikissa merkityksissä, joskin ravintola sijaitsi tuolloin pasaasissa Pohjoisesplanadilla. Kun Roballe muuttanut Gambrini muuttui lopulta ruokaravintolasta diskoksi, siellä järjestettiin mm. Club Diana -nimisiä homotansseja vuodesta 1977 eteenpäin. Sateenkaari-Suomi-kirja (2007) tietää kertoa, että Gambrinissa nähtiin vuonna 1979 jopa Suomen ensimmäiset julkiset ”drag- eli lumppushow’t”. Happy gays -nimisen show’n tyrmäävimmästä annista vastasi ”Jolanda”, joka tulkitsi Richard Wagnerin Isolden lemmenkuolo -aarian ihan itse – kovaa ja korkealta!
Jolandaa taisi jännittää vähintään yhtä paljon kuin Tuomo Isotaloa ja setalaisia, joiden piti mennä neuvottelemaan anniskeluluvasta Alkon herrojen kanssa. Tähän juttuun haastattelemani Isotalo kertoi pähkäilleensä kumppaneineen, miten alkolaisille saataisiin sanottua, että kyseessä on, kröhöm, homobaari. Kun neuvotteluissa oli sitten kiertäen ja kaartaen kakisteltu, että suunnitelmissa on ”miehille tarkoitettu ravintola”, Alkon väen silmät olivat syttyneet. He olivat kuulemma jo odottaneet, koska joku avaisi Suomeenkin ”teidän paikan”. Heidän tarkastajansa olivat kuulemma nähneet niitä maailmalla niin paljon.
Afroditen syntymä. Check. Seinät ja katto. Check. Alkon siunaus. Check. Enää oli edessä talkootyönä toteutettu muodonmuutos, joka ei Isotalon mukaan ollut järin hurja: ravintolainvestointi oli itsessään ollut niin suuri, että remontti piti saada halvalla. Hurjinta muodonmuutoksessa oli se, että ensimmäistä kertaa Suomessa ravintolan nimeen lisättiin komeasti Gay. Gay Gambrini avasi ovensa 4.7.1984 klo 19.
Pöydässä kyseltyä
Miksi Gambriniin peritään ”homoveroa”? Miksei ilmastointi pelaa? Miksi miesten huoneen oven lukko on edelleen rikki? Miksi baaritiskiltä ei saa itse viedä juomia pöytiin? Miksei Gambrinissa myydä Lonkeroa? Minkälaisia asiakkaita teillä käy?
Kaikki tämä askarrutti Helsingin ”ennakkoluulottomien iloisen kohtaamispaikan”, ravintola Gay Gambrinin eli Kampsun, kävijöitä pari kuukautta heinäkuussa 1984 pidettyjen avajaisten jälkeen. Ravintolan johdon vastaukset kysymyksiin löytyvät Seta-lehdestä 4/84. Niistä ja Tuomo Isotalon haastattelukommenteista hahmottuu hyvinkin seikkaperäinen kuva Suomen ensimmäisen varsinaisen homoravintolan alkutaipaleesta ja sen haasteista:
Ovella perittiin ”homoveroa” eli sisäänpääsymaksua siinä missä muissakin diskoissa mm. musiikista aiheutuvien kustannusten, Teosto-maksujen ym. peittämiseksi. Isotalo tosin tarkentaa, että pääsymaksu oli käytössä vain viikonloppuisin. Silloin Gambrini veti enimmillään 250 juhlijaa, kun arkisin paikalla oli ehkä viitisenkymmentä päätä.
Homoveronsa maksaneita odotti kovin trooppinen ilma, sillä Gambrinin ilmastointi oli kenkkuillut heinäkuun helteillä. Ravintolan johto vakuutti kuitenkin lehdessä korjaustöiden parantaneen tilannetta huomattavasti. Totuus oli, että Kampsussa ”saunottiin” kyllä myöhemminkin, kuten jäljempää selviää.
Juomia ei aluksi saanut itse viedä pöytään, koska ravintolassa oli pöytiintarjoilu. Tästä oli Isotalon mukaan kiittäminen Alkon silloisia määräyksiä. Ennen pitkää käytäntö alkoi rapautua diskotyyppisten ravintoloiden yleistyessä, ja Alko joutui antamaan periksi.
Entä se Lonkero – miksi sitä ei myyty? Seta-lehdessä eioota perusteltiin sillä, että varastotilojen pienuuden vuoksi tarjolla ei voitu pitää ”kaikkia Suomessa myytäviä alkoholijuomia”. Gambrinin viinivalikoima veti kuulemma vertoja monen hyvän ruokaravintolan viinikellarille, mutta ruokaa Kampsusta sai ainakin aluksi vain kahtena päivänä: lauantaisin edullista lounasta ja sunnuntaisin ”amerikkalaistyylistä Brunchia”.
Kun hätä yllätti, miestenhuoneen oven lukko oli takuuvarmasti ja toistuvista korjauksista huolimatta rikki. Johto toivoikin ”asiallista käytöstä myös niissä tiloissa, jonne hovimestarin valvova silmä ei yllä”.
Asiakaskunnan todettiin koostuvan kaiken ikäisistä ja kaiken näköisistä, iloisista, mukavista ihmisistä. Gambrinin yksivuotissynttäreiden aikaan 28. kesäkuuta 1985 ravintolapäällikkö Anne Hanttu totesi Ilta-Sanomissa, että ongelmia olivat aiheuttaneet lähinnä vain alkuvaiheen monet ”potenssihäiriöiset” heterot, jotka olivat tulleet kiukuttelemaan tai uhoamaan. Vuoden aikana paikka oli kuitenkin vakiinnuttanut ”mannermaisen tyylinsä”, eivätkä alkuajan turistit olleet enää vaivana. Vakituinen asiakaskunta taas oli huomattavasti tavallista intelligentimpää ja kansainvälisempää: ”Tämä on loistava paikka henkilökunnalle, elämän parhaat asiakkaat”, ravintolapäällikkö hehkutti.
Arktista kylmyyttä ja vihaa
Useimpien muiden löytämieni aikalaismuistelojen mukaan ilo, äly ja asiallisuus olivat kuitenkin kaukana myyttisen Gambrinin-kävijän perusominaisuuksista. Harvinaisen selväksi tämä tulee Seta-lehdessä 3–4/94 julkaistusta jutusta ”Melkein 10 vuotta suomalaista pervohistoriaa”, jossa kerrataan tuolloin jo ovensa sulkeneen Gambrinin vaiheita:
”Kukaan ei koskaan halunnut tutustua ’Gambrinin kävijään’. Mutta vaihtoehtoa ei ollut. Kävin kerran, toisenkin ja jo kolmannella olit muuttunut vakioasiakkaaksi. Mutta et ’kävijäksi’. Kävijä oli aina joku muu. Se oli hörsö näkymätöntä käsilaukkua heiluttamassa. Se oli hörsön kestoruskea matkatoimistokaveri, pysyvästi permanentatun kampaajaystävänsä kanssa baaritiskillä. Se oli kikattava ja kaakattava ripsiväriä tiukkuva orastava transsu. Se oli sekin keikistelevä vanhempi mies, joka supatti ”ehdotuksia” pojille loppuillasta. Se oli kasvoton ja nimetön keski-ikäinen mies, tiedusteltaessa yllättäen vailla menneisyyttä, työpaikkaa tai mitään henkilökohtaista tietoa. Se oli kärttyinen feministi tai Amsterdamista patschuliparfyymia hankkinut jälkihippi tai nyrkkiherkkä nahkalesbon esiäiti.”
Vielä tyrmäävämpi Kampsu-arvio löytyy nimimerkki Herra Hoon pakinasta ”Muutaman kapakan kautta”, joka julkaistiin Seta-lehdessä 4/88:
”Jos haluaa nähdä ihmisiä, jotka ovat joko perusvihaisia tai edustavat kahta vastakkaista perushomotyyppiä, kotkottajia ja nahkamummoja, pitää mennä Gambriniin. Ulkomailla paikat ovat eriytyneet Suomea paremmin, toiseen menevät diskohileet, toiseen kunnon miehet, yhteen lesbot. Mutta muissa maissapa ei näekään ravintolavieraita, jotka kannetaan ulos, harvoin myöskään reippaita tappeluita, joissa usein osapuolina ovat naiset. – – Matkailun edistämiskeskus voisi hyvin myös markkinoida Gambrinia maailman pohjoisimpana ”erilaisena” ravintola rikkaille turisteille. ’Tule ja koe arktinen kylmyys ja viha, tule Gambriniin!’”
Kävijöiden kommentteja lukiessa tulee melkoinen flash back: yhtä äänekästä kritiikkiä esittivät juttusarjan viime jaksossa siteeraamani Setan diskojen kävijät. Milloin ärsyttivät kovaääniset hitit, milloin kovaääniset hintit, ja silti tultiin takaisin kerta kerran jälkeen. Setan diskojen ja Gambrinin aikaan valitus oli sikäli ymmärrettävää, että ne olivat meikäläisten ainoita menomestoja, joten niihin hakeutui tarpeiltaan ja mieltymyksiltään mitä kirjavinta asiakaskuntaa. Toisin kuin maailman metropoleissa, täällä pienessä Suomessa poikatytöt, pissafetisistit ja Pihtiputaan prätkämummot joutuivat menemään samoihin bileisiin.
Haastattelemani ravintoloitsija Tuomo Isotalo havainnollisti asiaa näin: ”Jos ravintolassa on sata rumaa keski-ikäistä ja itse on tullut etsimään nuorta ja kaunista, eihän siellä ole kävijän mielestä ’ketään’.” Isotalo muistaa varsinkin kahnaukset Setan naisten kanssa: ”He kaipasivat Gambriniin lukunurkkaa ja kahvilaa, mutta eihän se olisi kannattanut, että paikalle tulee kolme tyttöä juomaan kahvia ja lukemaan Husista. Sitä paitsi siivotakin piti jossain välissä”, Isotalo huokaa.
Ylipäätään Isotalo toteaa oman kokemuksensa ja muun ravintolaväen kokemusten perusteella, että homot ovat todella kovia valittamaan. Annetaan siis toviksi suunvuoro valittajille.
Shaatanan ämmiä ja keikkaperseitä
Kampsun ravintolapäällikön aiemmin mainitsema ”intelligentti ja kansainvälinen tunnelma” oli Seta-lehteen 3–4/94 haastatellun Mian muistikuvissa tätä:
”Aina joku oli sulkeutunu Gambrinin vessaan, oksenteli, teki itsaria tai muuta sellaista. Aina joku karjui: ’Tu ny perrrkele uloshshieltä, shaatanan ämmä.’ Tai sitten kävin kerran miesten vessassa niin eikös joku jo vedelly siellä…”
Eikä naisten vessassa ollut paljon sen siveellisempää – mitä nyt lukko sentään toimi: ”Muistan kyllä naisten vessasta sen, että aina sai venaa, venaa, venaa, ja sitten kopista tuli ulos kaks naista virne naamalla…”, kertoo samaiseen lehteen haastateltu Terhi.
Anekdooteissa vilisevät juopot, itsemurhakandidaatit ja seksihurjastelijat eivät kuitenkaan olleet mitään verrattuna homoaktivisteihin, kuten Kim-niminen kävijä muistelee: ”Saatanan perinteiset Vapautuspäivien päivälliset ja klassiset Gambrinissa pidetyt SETAn vuosikokoukset, kun eräät aktivistit nuijivat toisiaan.” Ei siis ihme, että Kampsun yksivuotissynttäreissä saattoi Seta-lehden 3/85 mukaan tilata seuralaiselleen ”Ethän enää murjota muru”- tai ”Suksi suolle” -nimisiä drinkkejä.
Entä millaisia ”elämän parhaat asiakkaat” olivat henkilökunnan silmissä? Tarjoilijana lähes alkumetreiltä mukana häärännyt Eetu summaa kokemuksensa näin:
”Homoista sai Kampsussa työssäkäyvänä yksipuolisen kuvan: ne juo ja vaihtaa partneria kuin paitaa. Uskoa tosin antoi muutama pariskunta, jotka kävivät aina yhdessä. – – Päärynäperseeksi ristitty tyyppi otti vessassa joskus suihin, mutta ei järjestelmällisesti. Olihan siellä Nasse-setiä, joiden ympärillä nuoret pojat surrasivat drinkin verran. Kuuskymppiset näyttivät toisilleen, että vielä on vetoa. Oli joitakin keikkaperseitä myös.”
Entinen Gambrinin-kävijä Matti kiittelee henkilökuntaa yhtä vuolaasti:
”Tarjoilijat oli kyllä hirveitä silloin. Muistan, että tulin kerran jo iltaseitsemältä ja ostin tupakka[a] ja pari olutta. Sitten tarjoilijat kävivät heti nappaamassa tyhjät lasit pois ja sanoivat, että tänne ei tulla istumaan vaan kuluttamaan, sillä tämä on liikeyritys.”
Vuosien varrella henkilökunta muuttui Matin mielestä kuitenkin ystävälliseksi ja Gambrinista tuli kantapaikka tosi monelle. Hänen muistikuvissaan miehet yleensä seisoskelivat ja kruisailivat ympäriinsä, kun taas pöytiä kansoittivat naiset, Setan aktivistit, maalaiset ja vanhukset. Vuosikymmenen taitteessa fiilis oli jo ”aivan mieletön”, ja oli helppo tutustua uusiin tyyppeihin.
Monipuolisuutta kiittelee myös edellä siteeraamani Kim: ”Gambrini oli muuten siitä jännä paikka, että kun kiersi siellä baaritiskiä ympäri, niin pystyi viiden metrin välein heittäytymään täysin erilaisiin keskusteluihin.”
Kellariravintolasta homosaunaksi
Gambrini pyrki vastaamaan monenkirjavan asiakaskuntansa tarpeisiin teemailloilla ja toistuvilla sisustusmuutoksilla. Viimeksi mainittuihin vaikuttivat tosin myös taloyhtiön asukkaiden valitukset, joista lisää tuonnempana.
Seta-lehdestä 3–4/94 selviää, että Gambrini oli aluksi sisustukseltaan kuin bordelli: punaiset plyysiloosit ja tarjoilijoilla mustavalkoiset työasut kauluspaitoineen. Haastattelemani Tuomo Isotalon mukaan bordellisisustus oli kokonaan vanhan Gambrinin peruja: se kun oli ollut kellariravintolamainen vanhan ajan ruokaravintola.
Isotalo muistaa, että ensimmäisen remontin suurin urakka oli ravintolasalin keskellä olleen jykevän valeseinän purku ja korvaaminen baaritiskillä. Samalla peitettiin ikkunoissa olleet saksalaistyyppiset lasimaalaukset, koska diskossa piti luonnollisesti olla pimeää.
Remontista kerrotaan myös toimittaja Max Randin elämäkerrassa Syntynyt eurooppalaiseksi (1997), koska Rand oli yksi kolme viikkoa kestäneiden talkoiden ahertajista. Ammattimiehiä käytettiin vain sähköasennuksiin ja muihin vaativampiin töihin, ja lopusta vastasivat kymmenet talkoolaiset, joille kertyi kolmisentuhatta työtuntia. Max Rand sai mm. liimailla diskon seinään peilinsuikaleita, joista muodostui pyöreitä kuvioita taiteellisen vaikutelman luomiseksi. Töitä tehtiin viime minuuteille asti, kunnes ensimmäiset asiakkaat laskettiin sisään pihalle kertyneestä pitkästä jonosta.
Ensivaikutelmia Gambrinista ja sen asiakaskunnasta tarjoaa Helsingin Sanomissa 1. joulukuuta 1984 julkaistu juttu ”Pojat tanssittavat poikia”:
”Naulakolta oikealle on tanssilattia, peileillä vuorattu pieni huone. Vasemmalle lähtevän käytävän päässä on itse ravintolasali, joka on omituinen sekoitus maalaispirttiä ja punaista barokkiolohuonetta. Seinällä hymyilee Bette Davis, joka kuulemma erityisesti suosi homoja. Ensikatsomalta tunnelma näyttää tavalliselta: naiset istuvat omassa pöydässään, miehet roikkuvat baaritiskillä. Syvempi tarkastelu osoittaa, että asetelma onkin päinvastainen: miehet ovat huoliteltuja, kammattuja ja hyväntuoksuisia, naiset taas arkisia safaripaidoissaan ja luonnollisissa hiuksissaan.”
Gambrinin myöhemmissä remonteissa vain baari pysyi aina tutulla paikalla kapakan keskellä, kun taas tanssilattia vaihteli paikkaa. Tuomo Isotalo muistelee, että se siirtyi lähinnä taloyhtiön asukkaiden meluvalitusten vuoksi milloin eteisen kabinetista ravintolasaliin, milloin salin puolelta toiselle. Erään myöhemmän remontin yhteydessä eteiskabinetista tehtiin ”tosimiesten” Company Bar, josta Isotalo muistaa hauskan anekdootin:
Company Bar oli tosi pienessä tilassa, jossa ei ollut kunnon ilmastointia. Henkilökunta puhuikin siitä aina saunana: ”Käys plokkaamas lasit saunasta.” Saunapuheet olivat ilmeisesti kantautuneet jonkun ulkomaalaisen asiakkaan korviin, ja tämä oli ystävällisesti laittanut Spartacus-homomatkaoppaaseen tiedon Gambrinin saunasta. Välillä Kampsuun tulikin turisteja pyyhe kainalossa ja huuli pyöreänä.
Al Capone -asuja ja Madonna-elkeitä
Gambrinin teemailloista tärkeimpiä olivat kuukausittaiset naistenillat. Tuomo Isotalo muistaa niiden olleen taloudellisesti tuottoisia, koska naiset olivat ensin säästäneet kuukauden ja tuhlasivat sitten kaiken kerralla. Jälki oli toki sen mukaista.
Naisteniltojen vetäjäksi ryhtynyt Ursula Drake kertoo Seta-lehdessä 3–4/94 hyötyneensä kovasti mielisairaanhoitajan koulutuksestaan:
”Viihdyin heti, vaikka ei se herkkua ollut. Parisuhdesotkuja ratkottiin naistenilloissa nyrkein. – – Pahimmat pukarit siirtyivät muualle. Tiskiltä näki, mitä ihmissuhteisiin kuului: aha, nyt he ovat eri puolilla salia – bänät siis.”
”Gambrinissa sill' on show / puoleen yöhön: go, go, go”, Hector laulaa Lou Reed -coverissaan Seisovaa ilmaa (1990). Nämä säkeet olisivat sopineet kuvaamaan myös monta naisteniltojen amatööriesiintyjää, ainakin jos Seta-lehteen 3–4/94 haastateltua tiskijukka ”Vällyä” on uskominen:
”Muijat oli treenannu koko viikon Madonna-elkeitä peilin edessä voidakseen esittää Kampsussa koreografiat. Onneksi ilmiö on poistunut.”
Naisteniltojen lisäksi Kampsussa pidettiin ”konkaripervojen” Old Gold -iltoja ja mitä mielikuvituksellisimpia teemailtoja. Seta-lehdessä julkaistuista mainoksista bongasin ainakin macho-discon, bi-discon ja after-sport-discon. Tuomo Isotalo kertoi minulle, että teemaillat syntyivät yleensä markkinointitarkoituksiin: piti saada jotain kivaa uutta lehtimainokseen. Sportti-illassa oli Isotalon mukaan hyvä, jos pari ihmistä oli urheiluvaatteissa. Machoillat taas vesittyivät helposti siihen, että paikalle purjehti pari ”pikkutipua” huutelemaan kimakalla äänellä ”heiiiiii!”.
Poikkeuksena oli vuonna 1987 järjestetty Cotton Club -ilta. Isotalo muistelee, että henkilökunnalle hankittiin Al Capone -asut vuokraamosta, vieraille oli tarjolla vanhanajan kalapöytä ja laseihin kaadeltiin kieltolain hengessä kovaa teetä. Teemailta mainitaan myös Seta-lehden 3–4/94 jutussa erityisesti siitä, että illassa esiintyi legendaarinen kapakkapianisti Asser Fagerström. Hän oli muistellut yleisölle nuoruusvuosiaan, jolloin hän oli ollut keikalla alkuperäisessä ravintola Gambrinissa.
Jatkoille
Monissa eri lähteissä mainitaan, että Kampsun-kävijöiden jatkopaikaksi muodostui kadun toisella puolella sijainnut Bugatti-ketjun ravintola. Seta-lehdessä 3–4/94 tätä perusteltiin sillä, että Gambrini oli aukioloaikalakien vuoksi ensin auki vain yhteen yöllä, kun taas Bugatti sai pubina olla auki kahteen.
Bugatin omistajalle Restelille tuotti lehden mukaan päänvaivaa se, että alkuillasta siellä ei yksinkertaisesti käynyt kukaan. Toinen ongelma oli se, että pervot eivät yhtään näyttäneet häpeilevän ”heteroravintolassa”, vaan tanssahtelivat, halailivat ja pussailivat kuin kotonaan.
Tämän vaikutelman saa myös Sakari Luoman kirjasta Poket: miehiä ovella 1955–2008 (2008), johon on haastateltu Bugatin vanhaa portsaria:
”Paikan erikoisuus oli se, että kundit halus laittaa tipit itse portsarin takataskuun. Sormet liikku pojilla aika vikkelästi, mutta mikäs siinä. Mä en tommosesta välitä, koska mun mielestä portsarihan tekee duunia fyrkan takia eli ovihomma on joka tapauksessa tietynlaista huoraamista. – – Hauskoja tilanteita sattu etenkin sulkemisaikaan:
– Lähdettekö jatkoille?
– Ei, kun muija venaa tossa. – –
– Hyi, kuinka te voitte naisten kanssa olla.”
Ranneliike.netin Roba-jutusta löysin maininnan, että Bugatti koetti lopulta siivota homot asiakaskunnastaan, mutta toiminta ei sen jälkeen kovin kauaa jatkunut. Pubi sulki ovensa vuotta ennen Kampsua kevättalvella 1992.
Pois pihan perältä
Gay Gambrini toimi asunto-osakeyhtiössä, ja asukkaiden kanssa oli kahnausta alusta lähtien. Tuomo Isotalo kertoi haastattelussa asukkaiden murehtineen milloin asuntojensa arvonlaskua, milloin sitä, että ravintolan homoasiakkaat raiskaavat heidän lapsensa. Välillä taas pelättiin aidsin tarttuvan sisäpihalla kävellessä.
Ennen kaikkea asukkaat tehtailivat meluvalituksia, vaikka Gambrini oli ollut elävän musiikin paikka jo vuosikymmeniä. Seta-lehdessä 3–4/94 kerrotaan yhdestäkin taloyhtiön kokouksesta, jossa mummot olivat valittaneet pihan metelistä ja häiriöistä – etenkin siitä, miten pojat olivat jopa pussailleet toisiaan. Kun mummoille oli huomautettu, että pussailusta ei synny meteliä, valitukset olivat loppuneet siltä erää.
Kevättalvella 1992 asukasvalitukset johtivat lopulta siihen, että toimintaa voitiin jatkaa vain taustamusiikkivoimakkuudella. Viimeisessä remontissa Kampsun keittiö purettiin, ja ravintola toimi vielä biljardibaarina keskiolutoikeuksin, kunnes loppu tuli 23. maaliskuuta 1993.
Sitä ennen Kampsusta olivat jo lähteneet Tuomo Isotalo, joka myi osuutensa Ravintola Oy Afroditesta vuonna 1989, A-oikeudet sekä valtaosa asiakkaista. Kaksi viimeksi mainittua löytyivät osoitteesta Annankatu 32, johon Afrodite oli avannut lokakuussa 1992 uuden yökerhon, yhä porskuttavan Don’t Tell Maman. Sen kanssa kilpaili Tuomo Isotalon uusi homopaikka, Eerikinkatu 14:ssä toiminut H2O (1992–1997), jonka kesäterassi edusti Helsingin homoskenessä aivan uudenlaista avoimuutta.
Gay Gambrinin mainoslause ”Tule jos uskallat” olisi toiminnan loppuvaiheessa voinut yhtä hyvin kuulua: ”Tule, jos et uskalla.” Enää homot eivät halunneet hiiviskellä pihan perälle, vaan nyt seistiin ylpeinä mainosjonossa kaiken kansan nähden. Sen rohkeuden keräämiseen oli kuitenkin tarvittu melkein vuosikymmen Kampsun kainaloa. Otetaan siis Kampsun kunniaksi yksi ”Ethän enää murjota muru”. Tai ehkä sittenkin ”Suksi suolle”.
