Tämä Älä alistu! -kampanja on pistänyt miettimään asioita. Miksi kampanja ja mikä kampanjassa raivostutti minua?
Noh, olen jossain mittakaavassa elänyt läpi sen, johon tällainen kampanja on kuin bensaa liekkeihin.
Ei itseni hyväksyminen homona ihan läpihuutojuttu ollut, vaikka olenkin varsin avarakatseisesta kodista. Sen verran kaikki homoseksuaalisuutta alentava ympäristön paine on vaikuttanut. Homottelu (muihinkin kuin itseen kohdistuva), julkisuuden ihmisten homokielteiset ulostulot ja muu vastaava pistivät miettimään tulevaisuutta homona.
Elin murrosikää 1980-luvun loppupuolella, jolloin homoista ei paljon julkisuudessa puhuttu, paitsi ikävien asioiden yhteydessä. Aids-kohu oli ensimmäisiä asioita, joissa muistan puhutun homoista. Ei ajatustakaan, että esimerkiksi koulussa olisi puhuttu avoimesti homoista. Yläasteella terveystiedossa asia kuitattiin kuivasti ja nopeasti. Lukiossa 80- ja 90-luvun vaihteessa oli hieman avoimempaa.
Itsetuhoisia ajatuksia minulla ei homoseksuaalisuuden vuoksi koskaan ole ollut, mutta parikymppisenä kylläkin suuri hämmennys siitä, että joudunko elämään yksinäisen elämän tai onko kohtaloni jonkinlainen kaksoiselämä. Jos taustani olisi vahvasti uskonnollinen, oletan, että tie olisi ollut kivisempi. Olin yli 25, kun aloin olla sinut itseni kanssa ja tulin "kaapista" vanhemmilleni ja oikeastaan kaikille. Torjutuksi tulemisen pelko oli aika iso.
Kaapista tultuani alkoi elämä, nyt kun jälkikäteen miettii. Työelämässä olin löytänyt oman paikkani jo parikymppisenä. Ennen kolmenkympin rajapyykkiä löysin puolison, ja yhdeksättä vuotta viedään.
Vaikka Suomessa ilmapiiri homoja kohtaan on parantunut, on siinä kuitenkin aivan liikaa taakkaa nuorille homoille, etenkin nuorille uskoville homoille. Uskonto-fanaatikot määrittelevät homoseksuaalisuuden pelkäksi miehen himoksi ja seksiksi miehen kanssa (tai siitä pidättymiseksi), eivätkä suostu ymmärtämään että kyse on paljosta muustakin.
Henkilökohtaisesti tämä Älä alistu! -kampanja ei ole satuttanut, koska olen sinut itseni ja suuntautumiseni kanssa. Olen saanut hankittua riittävästi tietoa ja ulostulon jälkeen löytänyt tuttavapiirin saman sateenkaaren alla elävistä. Huoli ja suru on enemmänkin niistä nuorista, jotka nyt ovat etsimässä itseään ja joille syötetään kampanjalla ahdistuksen siemeniä.
En väitä, että suuntautumisensa mukaan eläminen kaikkia henkilökohtaisia ongelmia ratkaisisi, mutta onpahan yksi risti vähemmän kannettavana. Enkä väitä, että puoliso löytyisi helpommin homona, vaan se voi olla jopa vaikeampaa. Eikä kaapistatulo ole mikään taikakalu mihinkään ihmissuhdevalintamarkettiin, koska emme me homot ole mitään yhtä suurta ilomielistä perhettä, vaan ihan ollaan hankalia kuin heterotkin.
Mutta silti väitän, että lymyily itseltään ei kannata, vaan reilusti hyväksyy ne pelimerkit, mitä on tähän ainutkertaiseen elämäänsä saanut.
3 kommenttia
martin
25.3.2011 18:53
Kampanjan alkuunpanijat tuskin (?) tajuavat, millaisen taakan ja paineen he luovat jo muutenkin kysymyksiä täynnä olevalle nuorelle, joka tajuaa kenties olevansa homo. Minustakin se vapaus, jonka kokee avoimesti elävänä verrattuna johonkin muutosyritykseen, on suurenmoista, ja juuri tällaisen - usein raskaan - prosessin jonkinlainen mitätöinti tässä kampanjassa suututtaa todella paljon.
Torontosta
26.3.2011 02:29
Minulle se ei ollut koskaan mitaan uutta nuorena. Onko teilla mitaan help-puhlin palveluja nuorille jossa voi puhua asioista ja keventaa nuorten oloa? Ilman etta heidan tarvitsee menna jonkun SETAN ovesta sisaan? Huomaamatta.
ioimatta.
smo
26.3.2011 10:01
Kyllä nuorille on nykyisin auttavia puhelimia, mutta nekään eivät tavoita kaikkia. Vaikea tilanne on esimerkiksi niillä uskovaisilla homonuorilla, jotka ovat sidoksissa herätysliikkeisiin ja niiden ideologiaan hyvin vahvasti. Heidän on vaikea lähteä etsimään apua liikkeen ulkopuolelta, koska he ovat usein kasvaneet uskomaan siihen, että liikkeen ulkopuolelta ei voi tai saa ongelmatapauksissa hankkia apua. Nuo herätysliikkeet ovat usein varsin suljettuja yhteisöjä.