Onpas taas haikea olo. Yritän kuitenkin olla pirteä ja hauska ja kiinnostunut ja ties mitä. Kuitenkin tuntuu, etten millään jaksaisi. Ehkä jaksaisi, jos olisi se kuuluisa ja kauan kaivattu joku, joka jaksaisi kanssani. Mutta kun ei ole.
On ikävä jotain mitä ei ole olemassakaan. Pitäisi lukea taas se kirja, mikä nostaa itsetuntoni pilviin. Eihän siitä ole kuin pari viikkoa, kun kuljin ympäriinsä hymy naamalla ja kaikki oli ihanaa. Tiistaina vielä kaikki oli ihanaa. Eipähän ole enää. Jos tämä on sitä surullisen kuuluisaa murrosiän tunnevuoristorataa, niin minun puolestani murrosikä saisi painua helvettiin.

Mutta kukapa minut nyt edes haluaisi?