"Olen kova haukkumaan, hihassa on hirveitä letkautuksia, mutta Manu sanoo aina, että mä rakastan sua. Eiks ole ihana?"
Tuo on tänään ilmestyneestä Trendi-lehdestä. Teinilehdille tyypillistä lepertelyä, mutta tällä kertaa kaikki oli toisin. Sanojana ei ollutkaan mikään murkkuikäinen vaan Heljä Nuorttila, 78 vuotta – ja vastarakastunut.
Trendi-lehti yllätti minut täysin haastattelemalla neljää ”kokenutta rouvaa”, keski-ikä 80 vuoden tuolla puolen. Ihan odottamatta, kesken shoppailuvinkkien ja muotijuttujen minua katsoi silmästä silmään 82-vuotias Toto Kaila: ”olen paljon elämäni aikana tehnyt, mutta viisainta oli tehdä seitsemän lasta”. Tai ensiksi mainittu Heljä Nuorttila leskeksi jäätyään: ”Silmälääkärini neuvoi minut psykiatrille, koska hänestä kaksi vuotta oli liian pitkä aika surra. Ei minusta.”
Minustakaan kaksi vuotta ei ole likaa. Vai onko? Kuinka kauan saa surra toista, ennen kuin se luokitellaan sairaudeksi? Pitääkö meillä olla koko ajan ja jatkuvasti vain hauskaa ja tico-ticoa? Ei, etteikö masennusta saisi ja pitäisi parantaa, mutta missä menee raja normaalin ja epänormaalin suruajan välillä.
Kahdessa vuodessa?
En sanoisi sitä sairaudeksi.
Kutsuisin sitä rakkaudeksi.
***
Blogin päivän biisi: George Michael: Older
