Ähäkutti, mahduinpas.
Tummaan pukuuni meinaan.
Olin eilen pukua edellyttäneessä iltatilaisuudessa, jossa ”maailman epäkollegiaalisin ala” – kuten mieheni toimialaani kutsui – kehua retosteli itseään ja saavutuksiaan.
Työpaikkatarjouksia ei tullut, kehujakaan en saanut, mutta hauskaa oli! Niin hauskaa, etten tiedä mihin aikaan olen kotiin tullut. Kolmelta? Neljältä? Äh, pitää etsiä taksikuitti ja katsoa siitä.
Sen muistan, että kotiutumiseni herätti mieheni, jolle sitten aamuyön tunteina tilitin ummet ja lammet Tosi Tärkeitä Asioita. Lähinnä (muistaakseni) siitä, että työpäiväni ovat usein niin hektisen värikkäitä, että kotiin tultuani minun täytyy saada olla omassa rauhassa, itsekseni, yksin.
Tosi kiva seurustelukumppani.
Olen potenut huonoa omaatuntoa siitä, etten töistä tultuani jaksa innostua lähtemään jonnekin, tekemään jotakin, tapaamaan joitakin. Eilen paljastui, että kollegoillani on ihan sama ongelma. Täytyy saada olla hetki ihan itsekseen.
Yksi on ratkaissut tilanteen asumalla miesystävänsä kanssa eri osoitteissa, toinen taas linnoittautuu töistä tultuaan pariksi tunniksi takkahuoneeseen perheeltään piiloon. Meillä on sen verran vähän huoneita, ettei moinen onnistu. Pitänee siis jatkossakin lähettää mies pariksi tunniksi salille. Minä saan aikaa rauhoittua ja kaupan päälle vielä komeakroppaisen miehen.
Hmmm… mitäs minä täällä valitan.
Valitetaan vaikka huonoa oloa, päänsärkyä ja väsymystä.
En enää koskaan juo.
