Kävin tänään pyöräilemässä lapsuudenkodin nurkilla. Elämästäni meni siellä ensimmäiset vajaa parikymmentä vuotta, ja omaan kotiin muuttamisen jälkeenkin vanhemmat asuivat siellä vielä muutaman vuoden.
Kaikki näytti niin.. erityisellä tavalla kaikki oli juuri niin kuin asiat olivat 18 vuotta sitten, täsmälleen. Jopa vanhan huoneeni ikkunassa oli edelleen isoveljeni siihen liimaama Bambi-tarra (en muista aikaa ilman sitä). Ja samaan aikaan kaikki oli jotenkin niin pientä ja tunkkaista. Välimatkaa on vaan siinä 3 kilometriä, pyörällä. Radan toiselle puolelle pääsee alikulkusillan kautta nykyään. Ne rumat kerrostalot rempataan. Kenttä, missä pelattiin pesistä (minä en koskaan uskaltanut mennä pyörällä törmää alas, kiersin aina kadun kautta) on jokseenkin metsittynyt. Ihan kuin olisi tapahtunut niin paljon, ja onhan tässä, että olisi täysin toinen ihminen.
Jos osaisi ihan sormella osoittaa sen hetken kun minussa alkoi tapahtua muutos. Ja kun vieä tietäisi koska olen valmis. En kai koskaan, kai se muutos kuuluu elämään. Ja jos vielä asuttaisiin siellä vanhoilla nurkilla en usko että olisin läheskään niin.. minä (?) mitä olen. Olisin eri minä.
Vanhempien makuuhuoneessa oli tummanvihreä tapetti, jossa oli kullanväriset koristeet, sellaiset köynnökset. Ja kokolattiamatto johon oksensin kipeänä. Siihen laitettiin parketti sen jälkeen. Ja uus tapetti. Valkonen missä oli kevyempi köynnöskuvio. Olohuoneessa oli isot ikkunat, alakerrassa takkahuone ja sauna. Mun huoneen ikkuna oli kadulle päin ja naapurit valitti kerran että soitan liian kovaa musiikkia.
