Viime viikolla koin herätyksen. Rankan eron jälkipyykki on nyt pesty, kaikki se paska on lopulta takana ja haavat ovat arpeutuneet. Arvet ovat toki ikuisia mutta eivät kivuliaita, ne kuuluvat elämään. En minä missään välissä ole koittanut pyyhkiä muistoja tai unohtaa tahi kieltää mennyttä. Olen vain halunnut päästä irti siitä ahdistuksesta ja masennuksesta joka asian vuoksi minua on jäytänyt. Olen jo hetken ihmetellyt jatkuvaa onnellisuuttani, tätä pysyvää hyvää oloa. Paras ystäväni totesi myös iltana muutamana minun olevan jälleen se sama, iloinen ja hauska ihminen johon hän on aikoinaan tutustunut ja ihastunut.
Olen myös kiitollinen ja onnellinen että ympärilläni oli koko ajan ihmisiä. Osin ihmisiä, jotka kahlasivat omassa eron suossa, osin ihmisiä jotka toivovat minulle hyvää; ystäviä yhtäkaikki.
Tai Soft Cellin sanoin:
"Mother, things are getting better
Watch the mirror count the lines
The battle scars of all the good times
Look around and I can see
A thousand people just like me"
3 kommenttia
noksu
22.7.2008 02:07
Frendit on tärkeitä.
En selviäisi ilman omiani.
Mut, mut,
sängyssä ei ole kivaa yksin.
Broken heart takes time to heal...
(for fuck's sake, why does it have to take so long?)
I'm kinda still waiting for mine to mend.
And I too long to live for real.
Mary Bell
22.7.2008 07:21
Kyllähän sängyssä kaksin on kivampaa, mutta onhan se hyvä huomata etteivät menneisyyden aaveet ole enää seurana.
Ja olen heittänyt verkkoni veteen, josko vaikka saisi saaliin.
noksu
22.7.2008 20:01
Joo, aaveet ei oo kivoja ja muutenkin sellanen poltergeist-maailma on aika uuvuttavaa.
Verkot on hyvä juttu ja toivottavasti saat just sellasen kalan kun toivot.