Hei vaan pitkästä aikaa! Olen kirjoittanut aikaisemmissa bloggauksissani kahdesta ystävästäni, jotka hylkäsivät minut viime joulun aikaan lesbouden tähden. Tätä toista ihmistä minulla on kyllä ollut ikävä, sillä olimme varsin läheiset ystävät.
Viime elokuussa oli Helsingin taiteiden yö ja tiesin entisen ystäväni "uskonporukoiden" kokoontuvan evankelioimaan tiettyyn paikkaan. Päätin mennä kävelemään tänne siinä toivossa, että ystäväni sattuisi olemaan siellä evankelioimassa. Tulin paikan läheisyyteen ja yht ´äkkiä ystäväni seisoi edessäni. Hän katsoi minua ja tervehti. Kysyi sitten, mitä kuuluu. Oli aika outo olo. Nähdä pitkäaikainen ystävä kadulla siinä edessänsä seisomassa samalla tietäen, että jos en olisi häneen tässä törmännyt, niin hän ei kysyisi kuulumisiani. Vastasin kysymykseen ja äkisti minua alkoi itkettämään. En ollut miettinyt mitään sen kummempaa ennen tätä kohtaamista. Miten se mahtaa minuun vaikuttaa tai miten suhtautuisin häneen. Äkkiä kyyneleet vain tulivat silmistä. Minä kävelin pois paikalta, koska en vain voinut seistä siinä itkemässä. Sitten jäin seisomaan jonkun matkan päähän katselemaan ystävääni. Hän vilkaisi minuun päin ja näytti pyyhkivän silmänurkkaansa. Jonkun ajan päästä hän käveli luokseni ja kysyi, että pitäisikö hänen mennä pois. Tuleeko minulle liian paha mieli, jos hän on lähelläni. Minä vastasin vain liikuttuneeni tästä tapaamisesta. Sitten hän jäi siihen. Aloimme keskustelemaan. Ensin aremmin ja sitten yhä enemmän niin kuin olimme tottuneet puhumaan ystävyytemme aikoina.
Minä olin kirjoittanut hänelle kirjeen viime maaliskuun aikoihin ja en ollut saanut mitään vastausta. Kysyin häneltä, että oliko hän saanut kirjeeni. Vastasi saaneensa, mutta ei ollut voinut lukea loppuun asti. Oli vain antanut miehensä lukea sen (mitä minä en oikein tahtonut ymmärtää.) Hän sanoi, että hänellä oli alkuun ollut aika ikävä minua. Häntä oli moneen kertaan mietityttänyt se, ettei nyt hänellä ei ole minua, jolle soittaa, kun tekee mieli puhua tietyistä asioista. Hän sanoi nähneensä unta, että me vielä kohdataan joskus. Hän oli pahoillaan tapahtuneesta ja minä sanoin hylkäämisen loukanneen minua. Sanoin myös, että olisin ymmärtänyt sen ettei hän minun tähteni voi muuttaa mielipidettään. Kai nämä elämänkokemukset ovat tehneet minusta sen verran vahvan, ettei minua haittaa, mitä ihmiset minusta ajattelevat. Minulle on ihan sama, jos joku ei pysty minua hyväksymään. Kunhan ei yritä käännyttää minua eikä loukata ihmisioikeuksiani (joita vielä tässä Suomen maassa loukataan puuttuvan avioliittolain puitteissa!). Minulle on ihan sama, mitä joku naapurin Martta tai Pieksämäen serkku minusta ajattelee. Toki olisi mukavaa, jos minut hyväksyttäisiin ihan kaikkialla. En vain usko paratiisiin maan päällä ja ymmärrän sen, että ihmiset muuttuvat hitaasti. Ja samoin yhteiskunta ja se varsinkin: naiset saivat äänioikeuden noin sata vuotta sitten ja nyt taistelemme oikeudesta miehen euroon palkkauksen tasolla. Joten ilmaisin hyvin selkeästi, että oli turhaa katkaista välit. Hän olisi voinut pitää mielipiteensä ja meidän ei todellakaan olisi tarvinnut väitellä siitä ikinä. Tämän aiheen jälkeen aloimme vaihtaa kuulumisia. Ihan kuin ennenkin. Kuuntelin häntä ja yritin olla avuksi, miten vain nyt ystävä voi olla. Kerroin omia kuulumisiani ja meillä oli mukavaa - ihan kuin silloin ennen. Minun jalkani alkoivat puutua. Aika kului siivillä ja minä halusin viivyttää lähtöä, koska tiesin, että en välttämättä tapaa häntä enää koskaan. Ei hänkään seurastani pois pyrkinyt. Olimme jutelleet melkein puolitoista tuntia kunnes viimein lähdin pois. Sanoin hänelle viimeiseksi, että jos hän joskus minuun ottaa yhteyttä, niin en tule häntä syyttämään. Voimme käsitellä tapahtunutta jonkun verran, mutta vain niin, että minä en häntä syyttele. Minä ymmärrän hänen ajattelunsa tässä asiassa. Sitä on vaikea selittää jollekulle toiselle, joka ei ole tähän aisaan niin vihkiytynyt, mutta ystäväni yrittää vain tehdä kaiken niin, että olisi lähempänä Jumalaa. Nurinkurista on tietenkin se, että päästäkseen lähemmäs Jumalaa, on hylättävä väärin uskova ystävänsä, jonka siis itse on tulkinnut vääräuskoiseksi. Juuri nämä tilanteet aiheuttavat näille tiukan linjan uskovaisille ongelmia, kun pitää sitten lopulta toimia järkeään ja omaa sydäntään vastaan. Minun ystäväni ei ole ilkeä ihminen. Hän ei ole sitä sorttia, että hylkää ihmisiä ja jättää tuosta vaan. Homous oli nyt vain sellainen vedenjakaja hänelle, ettei hän voinut selittää itselleen millään Raamatun paikalla sitä, että voisi olla ystäväni edelleen. Hän siis olisi voinut olla ystäväni, jos olisin sanonut olevani uskosta luopunut. Mutta en tietenkään ole ja näin ollen hän ei voinut olla kanssani enää tekemisissä. Olen jo ilmaissut pahan mieleni ja mielestäni se riittää. Jos hän joskus tulisi luokseni, niin en siis syyttelisi häntä. Jos niin ajattelisin, niin keräisin vain itseni sisään aggressiota ja katkeruuttä, jos yrittäisin mitenkään häntä muuttaa (siis jos mahdollisesti tiemme kohtaisivat uudestaan). Silloinhan yrittäisin tehdä sitä samaa, mitä foobikot tekevät yrittäessään muuttaa homon heteroksi. Toki fobiasta voi ihan oikeasti parantua ja homoudesta ei tarvitse eikä voi parantua, mutta asenne "haluan muuttaa tuon ihmisen" ei kanna minnekään. Olivatpa tarkoitusperät realistiset ja perustellut ja oikeassaolemisen aste kuinka lähellä sataaprosenttia hyvänsä, niin toista ihmistä on turha yrittää muuttaa. Kannettu vesi ei kaivossa pysy. Toivotin siis ystävälleni siunausta ja kaikkea parasta ja lähdin Helsingin yöhön monien ajatuksien risteillessä päässäni. En ole hänestä kuullut sen koommin. Mutta ihmeellisiä asioita voi tapahtua - olihan tuo kohtaamisemmekin kaikessa ystävällisyydessään omanlaisensa ihme.
Totean vielä: ihmistä ei voi muuttaa. Vain itseään voi. Tämän koin todella erään toisen ystäväni kohdalla, joka on joutunut aikamoiseen muutosprosessiin tämän homokysymyksen tähden. Ystäväni kuului ennen Päivi Räsänen support groupiin ja hän ajatteli itsestäänselvyytenä, että homous ei ole hyväksyttävää. Yht´äkkiä hän vain havahtui ajattelemaan (keskusteltuaan minun ja erään toisen kanssa), että miten homous voi olla sairaus tai vamma ihmisen sisimmässä, kun niitä kuitenkin tässä maailmassa on. Hän vain alkoi kertakaikkiaan ajattelemaan, kyseenalaistamaan. Menihän siinä moni käsitys uusiksi ja hänellä on savu noussut korvista pelkästä ajatustyöstä, mutta hän saa tehdä hienoa matkaa ihmisyydessä - ymmärryksen lisääntyminen lisää rakkautta. Hän kiitti minua siitä, että lähdin hänen kanssaan juttelemaan niin avoimesti todellisista kuulumisistani kun hän vuosi sitten otti minuun yhteyttä.
On ihanaa välillä nähdä kasvua ympärillään ja todellista halua kohdata itsensä ja lähimmäisensä. Ystäväni (josta juuri äsken kerroin) oli tässä vähän aikaa sitten hyvin suivaantunut, että kuinka jotkut uskovaiset ihmiset voivat puhua homoseksuaaleista niin halveeraan sävyyn. Hän on myös moneen kertaan ihmetellyt, kuinka jaksan näitä ihmisiä, jotka luokittelevat minut ei-uskovaiseksi suuntautumiseni perusteella ja suhtautuvat minuun niin kuin olisin jotenkin hyvin sairas. En ole oikeastaan voinut muuta kuin hymähtää ja todeta, että ihmisten mielipiteistä ei kannata välittää. Kun omassa sydämessä on rauha ja välit Yläkerran kanssa selvät (minun kohdallani), ei kenelläkään ihmisellä ole mitään sanottavaa. Ja vaikka olisikin, niin se ei minua haittaisi.
Kaunista talviviikkoa itsekullekin!
Harmony Sister
