Nyt kyllä hieman kiukuttaa. Minulle soitti äsken yksi uskovainen ihminen. Hän on suorastaan lapsellinen tässä uskossaan - sulkee ympäriltään pois kaiken, mikä voisi häntä mitenkään vahingossakaan maallistaa. Minä juttelen hänen kanssaan aina silloin tällöin, kylläkin vain hän soittaa minulle.
Hän sai kesällä tietää, että minä olen lesbo. Olin Helsinki Priden puistojuhlassa, kun hän taas soitti minulle ja minä kerroin, missä olen. Hän luuli ensin, että olen jakamassa siellä lentolehtisiä ja kertomassa Jeesuksesta. Sitten kun sanoin marssivani täällä homojen ja lesbojen oikeuksien puolesta niin hän järkyttyi tietenkin ja kysyi, miksi niin teen. Sanoin olevani lesbo ja siitä hän järkyttyi vielä enemmän. Alkoi puolen tunnin jaarittelu ja jankutus siitä, kuinka minun sydämeni nyt tarvitsee Jeesuksen parantavaa kättä ja kuinka tämä ei ole Jumalan tahto ja niin edelleen ja aina loputtomiin... Hän sanoi, että aistii, että olen onneton. Kun sanoin olevani varsin onnellinen, niin hän sanoikin aistivansa sen hengessään. Juuri tätä fanaatikot käyttävät aseena ihmistä kohtaan, joka etsii identiteettiään (minä en onneksi enää etsi). He sanovat aistivansa hengessään jotain vaikka todellisuudessa he aistivat omassa fobiassaan. Eri mieltä saa olla, mutta toisen sisintä ei saa yrittää vahingoittaa omassa oikeassa olemisen tarpeella. Minä sanoin hänelle, että jos hän haluaa mulle soitella, niin tällaiset puheet pitää jättää. Hän tuntui ymmärtävän.
No. Puhelin soi äskettäin ja tämä ihminen soitti minulle. Jutteli ihan niitä näitä asiallisesti, kun lopuksi kertoi olevansa jossain hoitavassa Jumalaseminaarissa, jossa särkyneitä sydämiä parannellaan - ihan kaikista sieunhaavoista. Lopuksi hän sanoi, että minäkin tarvitsisin sellaista! Minä kysyin, että miksi ihmeessä? Minun sieluni on niin hoidettu kuin olla voi. Minua alkoi siinä paikassa kiukuttamaan niin paljon, ettei mitään määrää. Tiedän tasan tarkkaan, mitä hänen kaltaisensa ihmiset hakevat tällaisilla kommenteilla: he yrittävät ujuttaa joka lauseeseen sitä omaa agendaa. Se on aivan järjestelmällistä. Minä tiedän tämän siksi, kun olen ollut systeemissä mukana.
Olin katsomassa Pirkko Saision HOMO! - musikaalia. Lopussa homot perustivat oman valtakunnan, jossa saivat olla rauhassa. Joskus minustakin tuntuu siltä, että kaiken tämän fobian ja pyörityksen jälkeen minäkin haluaisin olla paikassa, jossa kukaan vastaantulevaa ei yrittäisi kyseenalaistaa minun persoonani yhtä osaa ja joutuisi olemaan puolustuskannalla ihmisten edessä, kun on kyse perusihmisoikeuksista.
Syrjintä lähtee rakenteista ja tässä maassa on vielä paljon tehtävää. Koen, että tämä yhteiskuntarakenne ei hyväksy minua vielä täydellisesti. Minua ei haittaa yksittäiset ihmiset, koska kaikki eivät hyväksy ikinä erilaisuutta, mutta yhteiskunnan toivoisin hyväksyvän tämän osaksi normaalia järjestelmää. Yhteiskunta lähtee yksilöistä ja enemmistön (kuitenkin enemmistö jo hyväksyy homoseksuaalit) pitäisi suojella vähemmistöä fobisilta äärivähemmistöiltä, jotka omassa pelossaan haluavat lähettää meidät pois tästä maasta (vaikkapa Ahvenanmaalle!). Onko olemassa syrjinnänvastaistä päivää? Jos ei ole, niin sellainen pitäisi perustaa.
Niin kauan, kuin yksikin homoseksuaali kärsii huonosta itstunnosta tai pelkää vain sen takia, että on se, miksi on luotu, niin ei ole puhuttu tarpeeksi tästä asiasta. On turha sanoa: homot pitävät itsestään meteliä liikaa, kun on ihmisiä, joilla on kuoliaaksi vaiettuja taakkoja mielissään. Puhutaan asiasta niin kauan, että saamme yhtälaiset oikeudet ja ihmisarvon, kuin kuka tahansa muukin ihminen.