Jälleen kerran istun alas kynän ja paperin kanssa ihmettelemään omia tuntemuksiani Mullan Alla -sarjan jakson loppumisen jälkeen. Roolipelaajana kannustan muita White Wolfin luomaa World of Darknessia tuntevia seuraamaan kyseistä sarjaa, se antaa yhden, mielestäni perin varteenotettavan vaihtoehdon sille, mitä kyseinen "Pimeä maailma" voisi olla. Niille, jotka eivät tiedä, mitä World of Darkness on, kerrottakoon, että se on kuin meidän maailmamme, mutta synkempi – gootimpi; varjot ovat syvemmät, kujat kapeampia, elämä harmaampaa.
Tämä jakso, jonka vuoksi istun tässä kirjoittamassa, perinteisesti kynttilän valossa, sai minut taas kerran miettimään, onko meidän maailmamme ja World of Darknessin välillä loppujen lopuksi niin suuria eroja. Ehkä WoD on goottimaisempi olomuodossaan, mutta kun pysähtyy katselemaan meidän maailmamme oravanpyörää, jään pakostakin miettimään, tarvitseeko tähän oikeasti enää lisätä mitään:
paiskimme töitä opiskelun ohessa, raataen itsemme burnoutin rajoille jo ennen kuin valmistumme kouluista ammatteihin, jotka meille nuorempina mahdollisesti merkitsivät paljonkin.
Jos olemme jo valmistuneet kouluista ja päässeet sataprosenttisesti työelämään kiinni, paiskimme töitä kuin hullut pysyäksemme "arvokkaina työläisinä" työelämäämme hallitseville yrityksille, etteivät pomot potkisi meitä pois seuraavien yrityssaneerausten aikana. Ja tätä me kutsumme elämäksi.
Tällaisen urakeskeisyyden lisäksi minun maailmankuvaani synkentää se, että minun oma naiiviuteni varisee kuin edellisen syksyn lehdet. Pohtiessa omaa suhtautumistani ihmissuhteisiin, tajuan olevani omalta osaltani toivottoman vanhanaikainen. Teininä haaveilin klassisesta "punainen tupa ja perunamaa" -tyylisestä unelmasta. Uskoin - ja toivoin - että poikaystävän löytyessä se unelma täyttyisi, tavallaan sen poikaystävän löytymisen luonnollisena jatkeena. No, aika opetti, ettei asia tietenkään mene tällä tavalla. Pidin kuitenkin kiinni kestävän parisuhteen ajatuksesta. Kuittasin kaveri- ja tuttavapiirissäni tapahtuneet erot ajattelemalla, ettei se pari ollut toisilleen oikea ja että varmasti kumpikin heistä löytäisi etsimällä sen, mitä hakivatkin. Pidin esikuvanani, ja turvanani lyhyitä suhteita vastaan, muutamaa tuntemaani homoparia, jotka olivat seurustelleet jo useamman vuoden, jotkut jopa yli viisi vuotta. Se oli mielestäni jo saavutus. Lisäksi takerruin toivoon, että jos heterosuhteetkin kestävät, niin miksi muka homosuhteet eivät voisi kestää?
Yhä edelleen takerrun siihen ajatukseen ja toivoon, että on olemassa sellaisia homosuhteita, jotka kestävät samalla tavalla likaiset sukat olohuoneen lattialla ja hikisen t-paidan keittiön tuolin selkänojalla, kuin on sellaisia heterosuhteitakin. Vai onko homoissa keskimäärin enemmän sellaisia romantikkoja, jotka kuvittelevat suhde-elämän olevan kuin suoraan Disneyn meille suoltamasta prinsessamaailmasta, jossa kaikki elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka. Ja annas olla, kun tulee ensimmäinen ryppy rakkauteen, kun oma rakas kulta ei herääkään Kauniiden ja rohkeiden tapaan sängystä täydellisissä meikeissä ja hiukset laitettuna. Siinä vaiheessa suhteen kestävyys ja suhteeseen haluavuus punnitaan, eikä varmasti ensimmäistä kertaa.
Toisaalta en ihmettele ollenkaan sitä, miksi tuntuu etteivät nykyajan ihmiset halua pitkäkestoisia suhteita. Tässä maailmassa elävillä ei ole aikaa sellaisiin. Aamulla pitää nousta aikaisin ylös, jotta ehtii aikaisin töihin / kouluun ja pahimassa tapauksessa iltapäivästä vaihdetaan paikkaa sen mukaan ollaanko vietetty aamusta aikaa töissä tai koulussa. Ja tämän jälkeen, jotta saadaan tähän kirjoitukseen vedettyä kaikki mahdollinen mukaan, pitää vielä rynnätä kuntosalille tai johonkin muuhun liikuntaharrastukseen, jotta saadaan pitäydyttyä nykyajan ulkonäkövaatimuksen mukaisena. Ja varsinkin homopiireissä tuntuu, että ulkonäkövaatimukset ovat se ensisijainen asia, jonka perusteella aletaan rakentaa suhdetta, vaikka sillä, mitä toisen pään sisällä liikkuu, pitäisi olla painoarvoa ennemminkin kuin vasta kolmen kuukauden kuluttua. Kolmen kuukauden? Siinä vaiheessa aletaan kiinnostua muustakin kuin siitä, ajeleeko toinen vatsalta karvansa vai ei.
Tuollaisen päiväohjelman jälkeen on melko mahdotonta ylläpitää toimivaa ja tasapainoista parisuhdetta, vaikka löytäisikin sellaisen mahdollisimman hyvän kompromissin. Mutta silti en ymmärrä niitä, jotka ovat valmiit hylkäämään parisuhteen kiireen vuoksi ja jotka seuraavassa hetkessä ovat valittamassa, kun heillä ei sellaista ole. Ei ole ketään, jonka viereen käpertyä iltaisin ja jonka vierestä herätä aamuisin. Tällaisissa tilanteissa voisin suositella heille kaikille omien arvojensa priorisointia. Tietyissä tilanteissa se saattaa kuulostaa karskille sanomalle, mutta tottahan se on. Joskus pitää miettiä sitä, mikä itselle on tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää ja toimia sitten sen mukaisesti. Ei tarvitse kuin katsoa heteromaailman puolelle. Sielläkin on vallalla priorisointi. Esimerkiksi osa naisista valitsee suorilta uran ja ei lapsia. Toiset taas jäävät ensimmäisen tilaisuuden tullen kotiäideiksi ja kasvattavat suurperheen. Vaikkakaan hyvin harvassa homoperheessä tällainen on tilanne, meidän pitää asettautua samaan asemaan omien ongelmiemme kanssa: haluammeko elää ”uranaisen” elämää, jolloin suhde-elämä on priorisoitu automaattisesti taaemmas, vai nostammeko sen eteenpäin ja teemme kompromisseja elämämme muiden osa-alueiden osalta.
Yleisesti ottaen tämä aihe on sellainen, josta minä voisin puhua tuntikausia. Myönnän olevani sen suhteen vanhanaikainen, että kaipaan itselleni ihmissuhdetta, hyvää sellaista. Sellaista, jossa tunnen olevani rakastettu ja jonka toista osapuolta uskallan sanoa rakastavani. Katsellessani tästä sohvalle voin sanoa olevani sellaisessa siunatussa tilassa. Olen priorisoinut elämääni sen verran kuin se on mahdollista.
Miksi sitten paasaan tällaisesta asiasta, jota yleensä sinkut vouhottavat eivätkä sellaiset, jotka jo ovat parisuhteessa. Sen takia, että jos kirjoitukseni saa edes yhden ihmisen miettimään, että tekstitulvassani on jotain järkeä, olen ehkä onnistunut. Onnistunut siinä suhteessa, että joku toinenkin saattaa löytää parisuhteen, joka ei sorru likaisiin sukkiin tai hikisiin t-paitoihin vaan kestää sen, että jompi kumpi näyttää aamulla tavalliselle noustessaan sängystä ylös eikä tv-saippuan tähdelle.