Oon viime aikoina ollu kriittinen koko omaa blogia kohtaan, mitä kirjotan ja miks kirjotan. Nyt oon kuitenkin miettinyt, että tää on tavallaan jälki itseä varten. Tätä voin lukea myöhemmin että muistan tunteet eri elämäntilanteista. Tajusin tän kun löysin tässä kamoja pakkaillessa vanhan päiväkirjan. Tunnistan sielt eri ihmisiä, eri ikäisiä minuja. Siks ajattelin että pakko tästäkin on kirjottaa.
Tavallaan tää tuntuu todella hölmöltä, varsinkin kun edellinen bloggaus oli tuollainen ylistyslaulu. Mä tosiaan rakastin, ja rakastan edelleen. Viimeiset ajat oli vaan liikaa. Mul oli viime talvena jo fiilis et haluaisin ehkä kattoo vasta myöhemmin, sit asiat parani, mä rakastuin uudelleen. Ymmärsin vasta nyt että niin ei käyny toisinpäin. Ymmärsin että oon loukussa jossain sellasessa minkä luulin olevan sitä mistä oon aina haaveillut, mutta oikeesti se olikin vaan henkinen loukku. Kun tajusin, että vaikka varsinaisesti toinen ei mitään vaadikaan, niin silti siin on sivussa vaatimus et mun pitää karsia itestäni. Sit kun mun loma meni täysin pilalle ja jouduin jättää kaiken mitä olin ite haaveillu ja vaan käytännös huolehtimaan niin oli pakko sanoa että nyt lähdetään erilleen.
Joka sekunti tuon jälkeen oon katunu, oon miettiny oonko tyhmä ku tein näin.
Oon tyhmä.
Tai sitten en, en oikeestaan oo. Uskalsin tehdä sen liikkeen, en jääny kärsimään. Ois pitäny uskaltaa aikasemmin, sit ois ollu parempi mahdollisuus tulevaisuudessa. Nyt tuntuu että tää on tässä. Tuntuu kuin toinen ois kuollut. Tuntuu kuin toinen tulis kummittelemaan jos nään ohimennen. Ja sit tuntuu et toinen on saanu vaan paremman elämän kun on päässy musta.
Tää saa mut miettimään, lähinnä itteeni. Pitäiskö mun jotenkin saada itestäni parempi kuva. Tällä hetkellä oon rikkinäinen peili, jonka jokaisesta palasta näkyy eri osa mua itteeni. En oikein itekään tunnista mikä niist kuvista mä oon. En tiiä olinko suhteessa liian vaativa. Pitäskö mun osata relata? Vai oliko nyt vaan niin että luonteet oli erilaiset? Pää täyttyy vaan kysymyksistä.
Oon nyt käyny eron jälkeen jatkuvasti läpi erilaisia tilanteita suhteen ajalta. Kun mä itken ja toinen ei halua halata. Kun toista ahdistaa ja en osaa auttaa, mun keinot ei ollu oikeita. Mietin riitoja, mietin niitä hetkiä kun naurettiin yhdessä. Mietin sitä tosi hyvää seksiä mitä meil oli sillon tällön, harvoin mut kuitenkin. Välil itken, välillä tuijotan eteeni, välillä unohdan pariks minuutiks. Välil tuntuu kuin rintalasta tulis kohta sisään.
Tiiän et pitää tähystää eteenpäin. Oon painanu töissä tosi hyvää jälkee ja musta pidetään siellä. Mun esimies tietää et on tullu avoero. Se onneks osaa vähän nyt sit säätääkin töitä, tuli jopa sanomaan etten saa tehdä yhtä juttua. Siellä tiedän olevani hyvä. Mut mikään ei oo musertavampaa kuin huomata että pahanolon aalto iskee keskellä avokonttoria. Muistaa joku hyvä hetki suhteen ajoilta ja kaivata sitä ihan sairaan paljon. Huomata että silmät vettyy vaikka yrittäisit mitä. Toivoa et joku huomais ja samalla toivoa ettei kukaan todellakaan huomais mitään.
Vuorohetkinä päätän et alotan harrastuksia ja sit toisena että haluun vaa erakoitua. Tiiän et tää kaikki on ihan normaalia erossa. Tiiän että tätä kestää jonkin aikaa. Tiiän et vuoden päästä on helpompaa. Tiiän et mul on hyvät ystävät. Siitä oon ilonen et tän suhteen aikana ja nyt sen loputtua oon oppinu kattoo mun heterokavereitakin silmiin, kunnon äijiä, ja sanomaan että mul on helvetin paha olo. Oon kasvanu ihmisenä, mut samalla tuntuu että taannun pelkoon.
Tää oli nyt sekava kirjotus siitä mitä on tapahtunu, oon tosiaan eronnu, muuttanu erilleen ihmisestä jonka kanssa ajattelin että oisin aina yhdessä. Miehest jota pidän sielunkumppanina ja jota rakastan vieläkiin ihan helvetisti, mutta jonka kanssa en nyt pystynyt elämään. Olkoon tää kirjotus nyt täällä itseäni varten. Toivottavasti opin tästä paljon ja pystyn ne opit sit palauttamaan mieleeni joskus myöhemmin.
