• boy84

Tylsää

Nyt on tarpeeks tylsä perjantai-ilta niin voin päivitellä tätäkin pitkästä aikaa. Kundikaveri on jossain työpaikan bileissä ja mä makoilen sohvalla kun en jaksanut työviikon jälkeen olla sosiaalinen :)

Kuuntelin Jani Toivolan lukemia it gets better kirjan tekstejä ja tarinat kuulosti jotenkin omakohtaisesti tutuilta. Kasvaminen telkkarin ääressä, homokohtausten odottaminen teininä että sais edes pilkahduksen siitä maailmasta mitä ulkona on ja kakistelu perheen ja ystävien edessä omasta suhteesta.

Ja kaikkia tarinoita yhdisti se että kun asian oli kertonut niin oli tuntunut hyvältä. Sama mulla, joka kerta se on tuntunut ihan hyvältä ja silti vieläkin pelkään sitä sanoa ääneen. Esimerkiksi töissä en sitä tuo esille. Pari kertaa oon luullu että asia on tullu selväks mutta ilmeisesti ihmisillä on pitkät piuhat. Ja tänään taas päätin että antaa olla kun ruokapöytäkeskustelussa yks perussuomalaisten edustaja ja muutama muu linjas kovasti että homojen ei tarvii itteensä töissä tuputtaa. Joku onneks samassa pöydässä kommentoi että eiköhän heterotkin tuputa. Silti ajattelin että mitäpä sitä, enpä vapaa-aikaani näitten kanssa vietä. Ehkä jossain vaiheessa sitten kunhan saan vakkaripaikan niin voin tän esittää ääneen, onpahan sitten helpompaa kun on oikeen työntekijän oikeudet.

Mut niihin hetkiin kun oon tullu kaapista. Ekalla kerralla tän tein silleen että olin ihastunut parhaaseen kaveriini. Pitkään mietin miten 15 vuotiaana tän pystyn kertomaan ja päädyin sitten puolen vuoden jahkailun jälkeen että lähetän tekstiviestin. No sehän kerto siitä sitten aika monelle ja mä sulkeuduin lukion ajaks kaappiin, mähän en haluu pelätä.

Lukion aikana kerran yritin kännis pussata yhtä poikaa, se torju mut mut ei sillä ollu mitään ongelmaa eikä se kellekään kertonu. Tuli vaa myöhemmin vuosien päästä baaris halaamaan ja sanomaan et sori et oli sillon niin pentu ettei auttanu.

Sit kerroin mun ystävälle kännissä nuotion ääressä mökillä kun muut oli nukkumassa että oon bi. Maailma ei räjähtäny, mua ei hakattu ja ainoo mitä tapahtu oli et mä itkin ku tuntu hyvältä sanoo se ääneen. En ollu siis ihastunu, halusin vain kertoa. Harmi et tää kaveri ei ollu sellanen joka ois aiheesta halunnu puhua.

Mulla oli tyttöjä, niitä sain kai suht helposti mut harmi kyllä olin siitä ääliö että yritin saada vaan läheisyyttä kun oisin tarvinnu vaan ystävyyttä. Nykynen paras kaveri on sekin mun vanha hoito. Se ihastu muhun ja joskus pikkutunneilla lukion lopussa se päätti että se ottaa mut ja päädyttiin sänkyyn. Sillon kesken sen aktin mä tajusin että ei mua kiinnosta, ei vaa kiinnosta. En tullu, mä vaan yritin auttaa sitä saamaan mut enhän mä nyt niin hyvä ollu. Se jäi kesken ja seuraavana päivänä mä päätin että haluun pitää sen ystävänä ja kerroin et en ehkä oo ihan tyttöihin päin. Se otti sen tosi hyvin ja nykyään ollaan melkein naapureita ja lähes päivittäin tekemisissä.

Perhe on pahin, tai no vaikein, ja ihanin. Äitille kerroin pari vuotta sitten jouluyönä kun perinteisesti juotiin viiniä kahdestaan kun muut nukku. Jännitti niin paljon kun äiti pyys kertomaan, molemmat ties mistä pitää puhua ja sit äiti alotti että "mä autan sua, sä tykkäät..." ja jatkoin että "pojista". Helpotti. Mun äiti oli arvannu jo ku olin 15 vuotias, vähän harmitti ettei ollu ottanu puheeks. Mut se on ihana, se halus että kerron kun oon valmis, ilmeisesti kyllästy ku 23 vuotiaanakin vaan vielä nikottelin. Se sit kerto isälle ja nykyään ne käy meillä, ollaan tervetulleita kotiin, isäkin kyselee kuulumisia ja helsingissä ollessaan haluu syömään mun kanssa. Mul on hyvä perhe.

Veljen kanssa vitkuttelin viel pitempään. Vasta nykysen ollessa vakavaa ja kun olin jo äitin ja isän kans sopinu et vien poikakaverin näytille niin oli pakko kertoa kun veli asuu kotona. Olin sopinu et tullaa mummon hautajaisten jälkeisenä päivänä ja kun sit ajeltiin mun asunnolle veli ja sen lapset ja mä niin ajattelin et viimenen hetki. Sanoin sit et tuon yhden pojan huomen kotiin. Se oli vaan et "ai näytät helsinkiläiselle kaverille vähän maaseutua"
Mä sanoin että "no vähän enemmän ku kaveri" ja veli ihmetteli hetken et "nyt en tajuu" ja sanoin et "niin poikaystävälle". Taaskaan maailma ei räjähtäny, veli tykkäs vaan ja seuraavana päivänä ku mentiin kotio se lämmitti ja lähti meidän kanssa saunaan ja jututti poikakaveria. Elämä oli taas helppoa.

Tuota ennen, viime juhannuksena perinteisessä juhannuksen vietossa pidin puheen kavereille. Siel mökil oli joku 12 kaveria ja ykskin pariskunta joka ei normaalisti juhli tuli paikanpäälle ihan vaan että olisivat mua tukemassa. Sit mä pidin sen puheen, kaverit jo vähän huolestu kun mä kerroin eka et pidän niist kaikista tosi paljon ja että ne on mulle tärkeitä mut et mun pitää kertoo jotain jota ois pitäny kertoo aikaa sitten. Sit sain vihdoin kakisteltuu sen ulos ja osa taputti. Ja kaikista homofobisin jätkä mitä mä tiiän löi mua vaa selkään ja sano et "sama jäbä sä silti oot, pääasia et sul on hyvä" Nykyään nääkin kaikki käy meillä kylässä ja soittelee, maailma ei taaskaan kaatunu.

Vielä kun sais työyhteisön jossa ois helppoo olla oma ittensä ja jossa ei tuntuis oudolta puhuu poikakaverista. Muualla mä oon jo niin ulkona että tuntuu hyvältä, mut siellä kun vielä sais kaiken kuntoon. Sit voisin sanoo kelle tahansa teinipojalle joka taistelee ittensä kanssa et "kyl, iha oikeesti kaikesta tulee parempaa"

3 kommenttia

Torontosta

19.2.2011 03:24

Hieno kirjoitus. Hienoja ystavia ja isa.aiti sinulla oikein ajan mukaisia. miksi pelkaat tyossa kertoa, ne varmaan tietavat kuitenkin ? Hyva point on tyossa puhua toisille gay miehille jotka ovat piilossa etta it will be better ja voit olla oma itsesi ja tyo tuottaa parempaa tulosta kun vapaudut tietoisesti olla oma itsesi.

Vastaa kommenttiin

Jätä tyhjäksi

smo

19.2.2011 10:21

:)

Vastaa kommenttiin

Jätä tyhjäksi

arkadas

20.2.2011 19:54

Hienoa. Tuttua juttua paljonkin, ihan kuin omasta elämästään olisi lukenut - tosin töissä olen ulkona kaapista, eikä se tuota minulle ongelmia, ehkä joillekin itseäni nuoremmille (konservatiivisille) työkavereille ;)

Vastaa kommenttiin

Jätä tyhjäksi