Minussa on vika.
Päätäni särkee jatkuvasti, vähintään kerran viikossa. Kummallisesti. Kuin aivoni eivät mahtuisi kalloni sisään, tulee aivan kamala paineen tunne. Sietämätön.
Pelottavinta on, kun nyt tuohon tunteeseen ei auta edes särkylääke. 1600mg buranaa eikä kipu lähde minnekkään. Tämä ei ole normaalia.
Tänään soitan lääkärille.
Olen varmaan perinyt äitini migreenin, kiitos.:P
Kurssiasia on nyt ihan hyvässä hoidossa. Asiat järjestyy, mutkien kautta.
Voihan venäjä. Tiedän, että olen maailmanluokan kuhnuri ja teen asiat aina viime tinkaan. Siitä huolimatta, että oman hitauteni takia joudun vaikeuksiin, ne vaikeudet ärsyttävät ja mieleni tekee syyttää siitä muitakin kuin vain itseäni. Kuten nyt esimerkiksi ääliömäistä netti-ilmoittautumista kursseille. Tämä on suoraan sanottuna täysin anaalista helvetti soikoon. Ja anteeksi voimasanat. Nyt vain ärsyttää niin suunnattomasti.
Juu juu, syyttävä sormi osoittaa minuun. Miksi en ole heti ensimmäisenä ilmoittautumispäivänä rientänyt valitsemaan kursseja? Eikä selitykseksi kelpaa se, että minulla ei ole ollut aikaa ja ajattelin, että kun aikaa on kymmenen päivää, voin hyvin hoitaa asian nyt maanantaina, kun minulla on mahdollisuus koulun koneelle heti koulun jälkeen ja kun ilmoittautumisaikaa kuitenkin on vielä kaksi päivää jäljellä.
Niin niin, minun vikani. Mitäs en ole ollut nopea.
Silti ärsyttää, että miten voi olla mahdollista, että pakolliset kurssit ovat täynnä ennen viimeistä ilmoittautumispäivää? Tai siis, ylipäätänsä, miten ne voivat olla täynnä? Pitäisihän koulun pitää huoli siitä, että järjestävät tarpeeksi kursseja jottei opinnot veny kurssipuutosten takia!!
Tänään alkaa viikonloppu.
Olen ollut koko viikon enemmän tai vähemmän sairaana ja olo on vieläkin maailmanluokan nuhan takia aivan tukkoinen, joten vietän viikonlopun kotona. Sunnuntaina käyn kyllä ystävän kanssa kahvilla.:)
Ensviikonloppuna sitten Hankoseen. Minusta tuntuu kuin olisin ollut ikuisuuden erossa kullasta, vaikka eihän tässä ole eropäiviä ollut kuin vasta neljä!O_o
Mutta yksin sairastessa, kuumeisena ja yskäisenä päivät ovat pitkiä. Yöt varsinkin. Niin kovin pitkiä, tuntuu ettei se päivä koskaan vaihdukkaan. Mutta nyt on positiivista ajatella, että olemme jo viikonlopussa. Kotona on paljon tehtävää, joten ensviikko tulee nopeasti. Varmaankin liian nopeasti.
Tiedossa olisi ihan alkajaisiksi siivousta, kunhan kotiin täältä opintojen keskeltä pääsen. En ole saanut edes matkatavaroitani lattialta paikoilleen, kun on ollut niin voimaton olo. Mutta tänään sitten laitan hihat heilumaan, on paljon pyykättävää ja jos lattian tahtoo näkyviin, tiedossa on suuret raivaukset.:D
Kotona odottaa myös tikittävä aikapommi, Copper, joka on aivan mitta täynnä kotona makaamista. Tiedossa siis pitkät lenkit, jotta koira saa purettua akkunsa. Uskokaa pois, sitä virtaa riittää pienelle kylälle kun kyseessä on ikiliikkuja superenerginen suursnautseri uros.:D
Mutta mukavaista päästä jo itsekkin ulkoilemaan kunnolla, täytynee vain lämpimistä säistä huolimatta hautoa itseä tarkemmin, jotta ei uudestaan flunssa tule ja pure.
Sen lisäksi, että Copper on energiapommi ja sitä pitää lenkittää, se pitää trimmata.
Kokeilin eilen ja karva irtoaa. Ja nyt kun se alkaa irtoamaan sitä ei kannata kokemukseni mukaan kauaa siinä nahassa seisottaa, koska sitten sitä karvaa on kanssaeläjillä silmät ja suut täynnä ja Copper näyttää rakkikoiralta.:P
Stressi, stressi, stressi, sillä ensiviikolla ma ja ke menee töissä. tiistai ja torstai ovat ainoat ns. "vapaa päivät", mutta sisältävät nekin useamman tunnin pepun kuluttamista koulun penkillä. Eli vapaita tunteja ei montaa jää.
Ensi viikon minimaalinen aika + viikonloppu, tarkoittaa sitä, että joku saa nyppiä karvaa todella rivakkaan tahtiin, kun sitten pitää vielä alukarva ajaa alas, mutoilla tassut ja vatsalinja. Korvat. Häntä. Peppu. Parta, kulmat, posket ja päänseutu kaikinpuolin. Jospa lauantaina saisin jossain välissä ostettua ohennussakset.
Tiedossa on myös metritolkulla koulutehtäviä. Huh.
Pieni selviytyjä, marsupoikamme Kaapo on syönyt normaalisti ja ei ole masukaan mennyt sekaisin. Iloa.:)
Juttelin eilen kullan kanssa pitkään puhelimessa. Oli ihana kuulla kullan ääntä.
Kulta oli joutunut käymään kovan keskustelun äitinsä kanssa, koskien hänen seksuaalista suuntaumustaan ja meidän suhdettamme. Kuinka homoseksuaaliset suhteet ovat epänormaaleja. Kulta oli itkenytkin. Sanonut, että jos hänen äitinsä ei muuta asennettaan hän ei enää käy hänen luonaan. Ja paljon muutakin oli sanonut.
Ja minä olen niin ylpeä, kulta on niin kovin rohkea. Sydämeni pakahtuu siitä tunteesta, että minä olen hänelle niin tärkeä ja hän puolustaa niin hienosti meidän suhdettamme. Olen aivan liikuttunut siitä.
Olen myös aivan varma siitä, että kyllä hänen äitinsä meidän suhteemme ajanmyötä hyväksyy. En tiedä auttaisiko asiaa jos hän näkisi konkreettisesti, että olemme onnellinen ja normaali pariskunta?
Luulen, että parhainta olisi nyt vain antaa aikaa hänelle. Ilmeisesti asian käsitteleminen vie häneltä aikaa ja ymmärtäminen, hyväksyminen vielä enemmän. Kyllähän hän oli suhteemme arvannut jo aikapäiviä sitten, mutta nyt kun asia on konkreettisesti suoraan sanottu ja kulta puhuu meistä, sitä ei olekkaan niin helppo niellä.
Olen surullinen asiasta, sillä tiedän, että kultakin on, vaikka yrittääkin sanoa, että ihan sama. Mutta ei se ole ihan sama. Ja minä en hyväksy sitä, että hänen äitinsä tuottaa hänelle pahaa mieltä.:(
Mutta. Annamme aikaa hänen äidilleen ja minä uskon, että olisi ihan hyvä vielä tulevaisuudessa istua yhdessä alas ja keskustella asiasta.
Vai olisiko se liian radikaalia?
Vai auttaisiko se kenties?
Olisiko hyvä jos mukana olisivat minun vanhempani, jotka eivät ole hetkeäkään pitäneet minua tai suhdettamme epänormaalina? Jos aikuiset ihmiset saisivat keskenään keskustella? Ainakin tiedän, että vanhemmillani on kauniita ja hienoja ajatuksia siitä, että lapsia on rakastettava sellaisina kuin ne ovat.
Ehkä menen jo asioiden edelle. Kiirehdin.
Aikaa.
Mutta kuinka paljon?
Toinen perheemme karvaisista iltatähdistämme, Kassu-marsu jouduttiin eilen tapaturman takia nukuttamaan ikiuneen.:'(
Nyt murehdimme, miten Kaapo-veli, joka nyt jäi yksin tulee selviytymään veljensä kuolemasta, sillä nämä kaksi olivat kuin paita ja peppu, niitä ei erottanut mikään ja ne piipittivät toistensa perään jo, jos niistä vain toisen nosti häkistä pois aikaisemmin ja ne olivat muutaman sekunnin erossa jne.
Täytyy nyt katsoa, että Kaapo ei lakkaa syömästä eikä sen masu mene sekaisin surusta, ettei se saa ripulia. Marsut kun ovat niin kovin herkkiksiä.:(
Ja täytyy soittaa kasvattajalle, kysyä, että olisiko apua jos Kaapolle ottaisi kaverin ja millainen kaveri sille sopisi seuralaiseksi.
Olin viikonlopun kullan luona ja olipas vain ihanainen viikonloppu, kerrassaan ihana.
Perjantaina isukki soitti, kun olin junassa matkalla Hankoon, että tahtoisivat viedä minut ja maakarin syömään syntymäpäiväni kunniaksi lauantaina.
Maakari oli soikea jännityksestä ja yritti kysellä, eikö sitä voisi siirtää vaikkapa ensi vuoteen.:D
Heh.
Mutta rohkeasti maakarin kanssa tassuttelimme sitten lauantaina isän vaimon vanhempien luokse, jotka asuvat Hangossa ja siellä sitten olikin hiukan enemmänkin ihmisiä kuin minulle oli kerrottu. Olin aivan: iik. Ja mietin, että todella mukavaa maakarille, kun se jännitti jo miun isukkia ja sen vaimoa ja vaimon vanhempia ja sitten siellä olikin yllätykseksi vielä joku muukin pariskunta, jota minäkään en edes tuntenut. Mutta hyvin se meni, eikä onneksi kauaa oltu siellä isän vaimon vanhempien luona, kilistelimme vain shamppanjat ja sitten lähdimme viisikkona syömään.
Minusta oli niin ihanaa, että isä soitti sillon perjantaina ja että minut ja maakari otetaan niin hyvin vastaan, maakari on osa perhettä ja se on täysin luonnollista.
Söimme alkupaloiksi kevyesti savustetta kananpoikaa, samalta lautaselta maakarin kanssa. Hih. Oli namia, todella namia. Ja sitten pääruoaksi maakari ja kaikki muut ottivat pippuripihvit, minä sitten olin joukon poikkeus ja otin vasikanpaistia portviinikastikkessa. Mmm. Hyvää oli. Erittäin hyvää. Jälkiruaksi sitten otimme kullan ja isin kanssa suklaa unelma drinkit ja pikkusisko ja isän vaimo ottivat jotain valkosuklaakohokasta.
Se oli pitkä ruokailu. Kulta hätäili ennenkuin oltiin lähdetty, että eikai me kauaa ysödä ja minä lohduttelin, että "no ei tietenkään, syödään nopeesti ja lähdetään pois, ei siinä kauaa mene". Mutta melkein viisi tuntia istuttiin ja juteltiin. Ei sitten ehditty edes kauppaan. Mutta ei se haitannut, kultakin viihtyi. Sanoi, että oli todella mukavaa.:))
Isi ja isän vaimokin halivat kullan sitten kun lähdimme kotia. Ihanaa.:)