Eikä aurinko noussut keltaisena

Juttelin eilen kullan kanssa pitkään puhelimessa. Oli ihana kuulla kullan ääntä.

Kulta oli joutunut käymään kovan keskustelun äitinsä kanssa, koskien hänen seksuaalista suuntaumustaan ja meidän suhdettamme. Kuinka homoseksuaaliset suhteet ovat epänormaaleja. Kulta oli itkenytkin. Sanonut, että jos hänen äitinsä ei muuta asennettaan hän ei enää käy hänen luonaan. Ja paljon muutakin oli sanonut.
Ja minä olen niin ylpeä, kulta on niin kovin rohkea. Sydämeni pakahtuu siitä tunteesta, että minä olen hänelle niin tärkeä ja hän puolustaa niin hienosti meidän suhdettamme. Olen aivan liikuttunut siitä.

Olen myös aivan varma siitä, että kyllä hänen äitinsä meidän suhteemme ajanmyötä hyväksyy. En tiedä auttaisiko asiaa jos hän näkisi konkreettisesti, että olemme onnellinen ja normaali pariskunta?
Luulen, että parhainta olisi nyt vain antaa aikaa hänelle. Ilmeisesti asian käsitteleminen vie häneltä aikaa ja ymmärtäminen, hyväksyminen vielä enemmän. Kyllähän hän oli suhteemme arvannut jo aikapäiviä sitten, mutta nyt kun asia on konkreettisesti suoraan sanottu ja kulta puhuu meistä, sitä ei olekkaan niin helppo niellä.

Olen surullinen asiasta, sillä tiedän, että kultakin on, vaikka yrittääkin sanoa, että ihan sama. Mutta ei se ole ihan sama. Ja minä en hyväksy sitä, että hänen äitinsä tuottaa hänelle pahaa mieltä.:(

Mutta. Annamme aikaa hänen äidilleen ja minä uskon, että olisi ihan hyvä vielä tulevaisuudessa istua yhdessä alas ja keskustella asiasta.
Vai olisiko se liian radikaalia?
Vai auttaisiko se kenties?
Olisiko hyvä jos mukana olisivat minun vanhempani, jotka eivät ole hetkeäkään pitäneet minua tai suhdettamme epänormaalina? Jos aikuiset ihmiset saisivat keskenään keskustella? Ainakin tiedän, että vanhemmillani on kauniita ja hienoja ajatuksia siitä, että lapsia on rakastettava sellaisina kuin ne ovat.

Ehkä menen jo asioiden edelle. Kiirehdin.
Aikaa.
Mutta kuinka paljon?