Valkosipuli parantaa. Myös maailmaa.

No niin, mies on laitettu nukkumaan.

On blogin aika.

Ja mikäs tässä on kirjoittaessa; kuulokkeissa soi kaikkien aikojen paras biisi, Massive Attackin Unfinished Sympathy, ja lasissa on punaviiniä – ei minun makuuni olevaa australialaista.

Tänään muuten huomasin sen taas. Herätämme mieheni kanssa ajoittain huomiota. Yleensä ruokakaupassa.

Huomaan sen pienistä asioista; vilkaisuista kassajonossa, katseista hedelmäosastolla, sanavalinnoista palvelutiskillä.

Ne eivät ole pahaa tarkoittavia. Ehkä ennemmin yllättyneitä.

Ovatko miesparit niin harvinaisia ruokakaupassa?

Ilmeisesti.

Tosin toimintamme on jo niin avioparimaista, ettemme huomaa sitä enää itsekään – saatikka, että peittelisimme suhdettamme. Mietimme, mistä juustosta/leivästä/leikkeleestä toinen piti, mikä on vessapaperitilanne, mitä teemme huomenna ruuaksi jne. Kun näitä ääneen mietimme, niin voimme olla monelle ensimmäinen ei-telkkarista-tuttu homokontakti.

Hassua. Suomessa. 2000-luvulla.

Toisinaan suhtautuminen on mukavan mutkatonta. Kuten tänään. Ruokakaupassamme oli ”makujen maakunta” -esittely, josta aloin napsia mahdollisia iltaherkkuja. Kun maistelin rapsakkaa saaristolaismaustettua valkosipulinkynttä, naispuolinen esittelijä pohti, että mitenköhän tulen valkosipulintuoksuisena kotona toimeen. Sitten hän vilkaisi miestäni, selvästi samalla oivaltaen suhteemme, ja totesi ilahtuneena tämän juuri maistelevan valkosipulilla maistettua oliivia. Kaikki oli siis hyvin. Me molemmat, mieheni ja minä, haisimme valkosipulilta.

Näin sitä maailmaa muutetaan.

Käymällä ruokakaupassa.

Ja syömällä valkosipulilla maustettuja herkkuja.

***

Blogin yön biisi: Rob Zombie: Dragula