Tekoälyä tuli jälleen vaivattua. Pyysin piirtämään kuvan itsestäni vuoristomaisemassa. Piti toki ilmoittaa tekoälylle ensin sukupuoleni. Olenpa minä komea. Erityisesti piponi.
Pyysin sitten toista tekoälysovellusta kirjoittamaan minulle runon minusta.
ChatGPT kirjoita minulle runo minusta.
Tässä on runo sinusta:
Sinä olet ainutlaatuinen ja erilainen,
yksilöllisyytesi on kuin timantti, joka säteilee.
Sinulla on syvää viisautta ja ymmärrystä maailmasta,
se tekee sinusta erityisen, uskomattoman ja kauniin.
Sinulla on iloinen ja valoisa luonne,
se huokuu positiivisuutta ja onnistumista.
Sinä olet rohkea ja uskallat ottaa riskejä,
se tekee sinusta vahvan ja inspiraation lähteen.
Sinulla on ainutlaatuisia taitoja ja lahjoja,
ne ovat korvaamattomia ja arvokkaita.
Sinä olet täynnä mahdollisuuksia ja unelmia,
ne tekevät sinusta erittäin merkityksellisen ja tärkeän.
Sinä olet ihana ja ihastuttava henkilö,
joka saa kaikki hymyilemään ja rakastamaan sinua.
Sinä olet tärkeä osa tätä maailmaa,
ja sinulla on merkittävä rooli täällä joka päivä.
Kesän korkeisiin lämpötiloihin metsät antavat helpotusta. Keskipäivän auringossakin metsän siimeksessä lämpötila on useita asteita ympäristöä matalampi. Sitä meistä jokainen pitää itsestään selvänä. Harvemmin tulee miettineeksi miksi näin tapahtuu.
Kyseessä on nk. Woodin ilmiö.
Eräs asiantuntija kuvailee sen näin: Lehtivihreissä kasvisoluissa on soluseinät, jotka heijastavat infrapunaenergiaa erittäin tehokkaasti. Tämä aiheuttaa tyypillisen valkoisen hehkun mustavalkoiselle infrapunafilmille, jonka IR-valokuvauksen pioneeri Robert W. Wood (1868-1955) dokumentoi ensimmäisen kerran vuonna 1910.
Tässä esimerkki infrapunafilmille keskikesällä kuvatusta näkymästä Malminkartanosta. Kuvaaja on Markku Metsämäki.
Toivottavasti viilentää ainakin mieltä.
Pitkällä kävelylenkilläni sukulaispoikien (10 v. ja 14 v.) kanssa he kyselivät millaista elämäni oli heidän iässään.
Tietenkin kerroin, että maalaistalossa ei ollut sähköä eikä puhelinta. Juokseva vesi oli, jos sitä haki ämpäreillä kaivolta juosten. Tietokoneista ja internetistä ei osattu edes unelmoida. Koulumatka suuntaansa oli 4 kilometriä kävellen, satoi taikka paistoi. Ruokaa oli pellosta ja metsästä, mutta rahaa ei. Kuitenkin kun paremmasta ei ollut tietoa, tyydyimme siihen mitä oli ja koetimme elää sen parhain päin. Kotitalomme ympäristössä oli laaja metsäalue. Siellä riitti seikkailtavaa. Rakentelimme mm. jännittäviä, salaisia piilokojuja sinne tänne metsään.
Olin heti syntymäni jälkeen sodan aikana Helsingissä. Äitini roikotti minua kainalossaan monta kertaa pommisuojaan Helsingin lentopommitusten aikaan. Minä en onneksi muista noista kauhuista mitään. Kysymys pojilta, I vaiko II maailmansota? Tämä on huvittanut minua erityisen paljon. Ei jäänyt pienintäkään epäilystä siitä, että olen heidän mielestään muinaisjäänne. :-)))
Kävin juuri ostamassa lähistön marjatorilta isohkon määrän mansikoita. Helle pitänee huolen, että kohta mansikka-aika on ohi.
Mieleeni välähti lapsuudesta eräs syyllisyydentunto. Se rakentui seuraavasti: meillä maalla kasvatettiin myös mansikoita myyntiin monen muun maataloustuotteen lisäksi. Me kakarat verotimme mansikkamaata aina kun vanhempien silmä vältti.
Äitini toistuva tarina oli sellainen, että Karjalassa (muistaakseni) kasvatettiin myös mansikoita. Jos niitä söi paljon, seurauksena oli paha mansikkakuume. Tästä hänellä oli useita dramaattisia esimerkkejä.
Emme saaneet mansikkakuumetta, eikä kukaan muukaan. En ole tähän päivään mennessä tavannut henkilöä, joka olisi sellaisen sairastanut. Oletko sinä?
Uutisjutun keskustelussa SMO esitti aivan perustavaa laatua olevan kysymyksen siitä, mistä tiedämme olevamme tiettyä sukupuolta.
Kävimme tänään lasten (eivät omiamme, vaan lainassa) kanssa lenkillä Arabianrannassa ja kiersimme Tekniikan museon kautta. Selostin, kuinka veden virtaamalla tai höyryllä saadaan turbiini pyörimään ja siihen kiinnitetyllä generaattorilla tuotettua sähköä.
Nuorempi (10v.) pyysi, että kertoisin kuinka sähkö syntyy generaattorissa. Olipa taas kerran terävä ja vaikea kysymys. En osannut siihen oitis vastata. Lupasin kertoa myöhemmin. Pitää vilkuilla muutamia tietolähteitä ja järjestellä tietoni sähkön tuottamisesta lapsen ymmärtämään muotoon.
Pride-kuukautena haluan kertoa oman tarinani, millaisen polun pitkänlinjan homomies on joutunut kulkemaan rikollisleimasta itsekunnioituksen omaavaksi, tasavertaiseksi ja lopulta avioliitossa olevaksi Suomen kansalaiseksi.
Tausta tälle kirjoitukselle on YLE TV:n Efter Nio -ohjelma vuodelta 2018, teemana häpeä. Haastateltavana oli kirjailija Christer Kihlman (1930-2021), joka kertoi kokeneensa häpeää koko ikänsä. Hän on julkisesti kertonut olevansa bi-seksuaali.
Häpeäni alku
Minun häpeäni realisoitui jossakin esimurrosiän paikkeilla. 4-5 vuoden ikäisenä esiintyi tunteita, joille ei ollut vielä nimeä. Tunteilleni tuli nimi paljon myöhemmin kylällä liikkuneiden kertomusten kautta inhottavista miehimyksistä, joiden tekemisistä liikkui mitä mielikuvitukellisimpia tarinoita. Samaan aikaan ihmettelin hiljaa mielessäni, että miksi juuri nuo asiat kiinnostavat kovasti heteromiehiä ja miksi niistä pitää puhua myös ääneen vaikkapa saunailloissa.
Ajattelin silloin, että minä en ole millään tavalla sellainen ihminen kuin tarinoissa kerrottiin. Myönteisiä esimerkkejä ei tuolloin ollut. Vain eräs Monsieur Mosse, oikealta nimeltään Raimo Jääskeläinen (1932-1992). Hän rakasti julkisuutta ja teki sen hyvin vastenmielisellä ja moraalittomalla tavalla. Hän myös rakensi esiintymisillään monen ihmisen mieleen kielteisen ja kliseisen homomiehen karikatyyrin.
Saatavilla oli lähinnä homoseksuaalisuuden tuomitsevaa tietoa. En ymmärtänyt, että rikoslaissa puhuttiin vain homoseksuaalisista teoista. Olla homoseksuaali ei siis ollut silloinkaan rikollista. Edes sitä tietoa minulla ei alkuun ollut. Ainoa keino oli salata ominaispiirteeni kaikilta, myös omalta perheeltä. Häpesin syvästi tuota piirrettäni. Koko nuoruuteni pelkäsin paljastuvani.
Häpeääni pahensi se, että homoseksuaalisuus oli siihen aikaan määritelty myös sairaudeksi. En tuntenut itseäni millään tavalla sairaaksi. En myöskään halunnut muuttua esimerkiksi heteroksi. Sellainen ajatus ei ikinä edes käväissyt mielessäni.
AIDS leimasi homoyhteisöä pahasti
80-luvun alussa HIV-infektio iski ensimmäisenä amerikkalaiseen homoväestöön. AIDS leimattiin alkuun häpeälliseksi homorutoksi. Siitä leimasta homoyhteisö vapautui vasta pitkän ajan kuluttua, josko vieläkään aivan kokonaan.
Terapia auttoi
Henkinen paine kävi kuitenkin lopulta niin kovaksi, että turvauduin ensin yleislääkäriin, joka mitään tutkimatta määräsi testosteroni-tabletteja. Niillä ei ollut mitään vaikutusta. Hän olisi kirjoittanut myös LSD-tabletteja. Siihen aikaan niiden uskottiin voivan hoitaa myös homoseksuaalisuutta. Onneksi luin kirjoituksen, jossa varoitettiin LSD:stä. En lähtenyt kokeilemaan. Päädyin lopulta psykiatri ja kirjailija Oscar Parlandin asiakkaaksi. Olin lukenut jostakin hänen kirjoituksensa, jossa vaadittiin muuttamaan suhtautumista homoseksuaaleihin. Häpeäni purkaminen alkoi hänen vastaanotoillaan. Hänen terapiassaan kävin parin vuoden ajan.
Nuoruuteni ja varhaisaikuisuuteni olin äärettömän ujo. Pelkäsin jokaista julkista esiintymistä. Tietoliikennealan ammattilaisena esiintymiskokemusta ei juurikaan tarvittu. Päätin tehdä asialle jotakin. Lähdin kouluttautumaan monipuolisesti psykologiaan. Samaan aikaan liityin useaan yhdistykseen, joissa joutui pakosta esiintymään.
Julkinen esiintyminen lopetti viimeisetkin häpeän tunteet
Gay Shame
Vuosien kuluttua päädyin SETAn vapaaehtoiskouluttajaksi kertomaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä. Pesti kestikin peräti 15 vuotta. Esiinnyin hyvin erilaisille yleisöille, suurin taisi olla 500 henkeä. Huippuna voisi pitää luentoani kansanedustajille eduskunnan auditoriossa, ei tietenkään istuntosalissa. Se oli aikaa, jolloin valmisteltiin lakia rekisteröidystä parisuhteesta. Päivi Räsäsenkin kanssa tuli vaihdettua ajatuksia luentoni aikana.
Tänä päivänä omaan seksuaaliseen identiteettiini liittyvä häpeä on lähes tyystin poissa. Joskus saan vielä itseni kiinni hetkellisesti tuon kaltaisesta häpeästä. Tiedostan sen heti historiani jäänteeksi jossakin mieleni perukoissa. Koen olevani tasapainossa itseni kanssa. Seksuaalinen identiteettini on osa minua, eikä se miksikään muutu.
Olen hyvin iloinen nähdessäni nuorten sateenkaari-ihmisten elävän luontevasti oman seksuaalisen identiteettinsä kanssa. Monelle heistä se ei ole mikään erityinen juttu. Meillä on nykyisin myös mahtava joukko tukijoita. Tämä näkyi vaikkapa PRIDE-paraatissa silloin kun sen järjestäminen oli mahdollista. Tällä hetkellä kannan huolta transihmisten asioiden hitaasta etenemisestä. He ovat joutuneet ja käyvät edelleen samankaltaisen taistelun oikeuksistaan kuin aikanaan homot ja lesbot. Olen omalla tavallani heitä tukemassa, periaatteena antaa hyvän kiertää.
Uskaltauduimme yli vuoden tauon jälkeen varovasti takaisin kuntosalille. Muutama harjoittelukerta osoitti, että kroppa on oikeasti odottanut monipuolista treeniä, johon ei kotona ole ollut mahdollisuutta. Joitakin välineitä toki tuli hankittua kotiin, mutta se ja lenkkeilykään eivät riitä.
Olin melkein unohtanut, millainen ilmapiiri kuntosaleilla on. Nehän ovat oikeita makkoluolia. Siellä on ollut nyt joka kerta tyyppi, joka painoja nostellessaan karjuu kuin kurkkua leikattaisiin. Muutamat karjut ovat niin heikkokuntoisia, että levytanko pudotetaan suorilta käsiltä lattialle. Koko talo tärisee kuin maanjärjistyksen jäljiltä.
Peilit ovat kuntosalien yksi tärkeimmistä välineistä. Niiden avullahan voi tarkistaa, että harjoitus menee oikein. Väärin! Peilien tarkoitus on antaa mahdollisuus ihailla omaa ihanaa kroppaa. Ja ihan oikeasti jotkut viihtyvät peilien ääressä paremmin kuin raudan kanssa.
Pukuhuoneessa alasti oman kropan peilailu saa sellaisia muotoja, että minua huvittaa todella. Se on heille tosi vakavaa asiaa, joten parasta vain pitää oma naama peruslukemilla.
Tämä on tietenkin kateellista panettelua. Nykyisellä koronaeristyksen runtelemalla kropallani ei huvita edes vilahtaa peilin edessä.
Lohdutan itseäni sillä ajatuksella, että jos tietää olevansa vaikkapa tosi mazzo, ei sen korostamiseen tarvita koko kuntosalia häiritseviä toimia. Heikon itsetunnon omaavat käyttäytyvät häiritsevästi ja muiden huomiota tavoitellen.
"Ennen homoseksuaaliksi itsensä kokeneet olivat pakotettuja elämään heterosuhteissa. Mistä johtuen homoseksuaalinen taipumus on kulttuurissa jäljellä."
Ohjelmassa Efter Nio Antfolk esitti edellä olevan kommentin. Se on toki irroitettu keskustelusta, mutta silti minulle ainakin perin hämmentävä ja epämääräinen.
Siis että homomies avioiduttuaan naisen kanssa ja tehdessään lapsia pitää huolta homoperimän jatkuvuudesta väestössä?
Voisiko tästä seurata, että kun homoavioliitot yleistyvät, mutta niissä liitoissa lapsia on heteroavioliittoja vähemmän, homopopulaation pitäisi vähetä, kenties sammua kokonaan?
