Cannot fool my heart

Kouluttaminen on työlästä. Varsinkin kun joudun puhumaan pari tuntia putkeen vieraalla kielellä, huomaan välillä vajoavani jonkinlaiseen zombiemaailmaan, tuntuu että kuuntelen omaa jaaritustani ahistuneena ja toivon vain että koko juttu olisi ohi. Jälkikäteen olo on kuin ruumiistapoistuneella, ja tarvitaan uskonpalauttava lounas kaverin kanssa, jotta palaan taas syövereistä normaalikuolevaisten iloiseen maailmaan.

Mieluiten tietysti en puhuisi putkeen vaan kävisin keskustelua, koska kysymykset ja kommentit herättävät helpoimmin omassakin mielessä kiintoisimmat ajatukset. Mutta aina sekään ei onnistu, jaettu materiaali ei sytytä jengiä kysymyksiin tai kommentteihin, varsinkaan kun ei pääse käyttämään omaa äidinkieltä. Sit vaan ajaudun kiertämään ”noitaympyrään ilmakehään vuoren noidutun” ja juttu muuttuu tankkaamiseksi ja jankkaamiseksi. Tai itsestä ainakin tuntuu siltä.

Siinä taas huomaa, miten oma olotila vaikuttaa tulokseen. Puhe valuu leppoisampana virtana, jos osaan edes kuvitella käyvi keskustelua, tai jos onnistun luomaan keskustelua, tai ainakin säilyttää vakaumuksen siihen, että tää on tärkeetä ja jännää mitä tässä kerron [ja kyllähän se on]. Ja syvä hiljaisuushan on joskus myös osoitus keskittymisestä, joten ehkei siitäkään pitäisi ahistua. Mutta ei ole lähtökohtaisesti täysin normaali olotila ihmiselle vetää monologia tuntikaupalla...

No joo, täydellisyyden saavuttamista odotellessa pitäisi ehkä valmistella seuraavaa keikkaa...

... ainakin omasta mielestäni. Alkava työpäivä oli vesittymässä puolivillaiseksi epälevoksi "virkistäytymispäivillä", joista oli etukäteinen aavistus, ettei se kuitenkaan niin hirveästi virkistä. Suuri todennäköisyys, että joutuisin enimmän aikaa valitsemaan vaiti tai eri mieltä olemisen välillä. Kummatkin olisivat hauskempia pieninä annoksina, ei koko päivän projekteina.

Ehkä reissu silti virkistäisi, jos olisi muuten aikaa runsaasti käytettävänä, tai jos virkistyminen ei olisi vaatinut parin tunnin istumista autossa. Kas vaan, tälläkin kertaa autossa istumisen ja väkinäinen seuranpitäminen näyttää herättävän ahdistusta... Ja kun on kerta kaikkiaan tottunut pyörään ja junaan, pienessä metallikorissa kököttäminen alkaa itsessäänkin ahistaa.

Tiesin tämän ihan hyvin jo pari päivää sitten, mutta taas lipsuin jees-meininkiin ja vielä eilen lupailin hypätä aamuiseen autokyytiin. On näköjään hankalaa sanoa EI kun ihmiset koettavat kovasti järjestää asioita, sillä oletuksella, että yhdessä oleminen ja touhaaminen on kaikkien toiveena.

Aamulla levottomien unien jälkeen tajusin kirkkaasti, ettei mitään saumaa. Jos "virkistäydyn" tänään, pitäisi tehdä sunnuntaikin töitä = viikon ainoa vapaapäivä ja parisuhdepäivä menisi sen sileän tien. Jos olisin suoraselkäisesti jo alun perin todennut, ettei ehdi, hävettäisi vähemmän. Mutta viime hekten tekstariperuutuksetkin on onneksi keksitty. Ehkä ensi kerralla voin peruuttaa jo etukäteen, tai varmistaa että tilaisuus on sellainen mistä voi fiiliksen mukaan myös liueta.

Unessa löysin Indiana Jones -tavaroita [ja muumiohaudan hiekkaa] vanhasta neukkukirjahyllystä [lundioistahan olikin tosiaan puhetta eilen] ja kirmasin pakoon naapurihuoneesta sännännyttä ulkomaista ravintoloitsijaa, jolla oli huima teurastusveitsi - ja pakenin kuudennen pohjoismaisen valtion [joka oli ilmestynyt Ruotsin ja Norjan väliin] pääkaupungin kaduille ilman työreppua, joka hautautui ison sorakasan alle.

Nyt pakenen vähän vähemmän dramaattisesti vähäpätöisemmän kaupungin halki Saarelle parin työtekstin kanssa. Ihan oma virkistäytymispäivä - ei töistä vapaa, mutta enemmän oman mielen mukaan suunniteltu joka tapauksessa. Siitä kai tämä bloggailukin lähti liikkeelle, siinä toivossa että saisin vähän ryhtiä ja selkoa siihen, teenkö asioita yhtään sinnepäinkään kuin itse haluaisin. Näköjään pidän omaa puoltani vähemmän kuin luulin, vaikka ehkä sentään enemmän kuin nämä tekstit antavat ymmärtää.

---

Työpäivä oli lopulta oikein onnistunut virkistäytymispäivä. Täällä pitää pyöräillä tunnin verran päästäkseen hiljaisuuteen, mutta sitten löytyy hieno hiljaisuus. Vesi oli tyyntä. Vain yksittäinen talitiainen sätti keltaisesta koivusta. Tekstit valmistuivat.

Tapasin tyypin aiemmalta työpaikaltani. Suunnittelimme yhteistyötä, yhteistä työpajaa. Juttelimme muuten hauskasti ja kollegiaalisesti, mutta sitten "etäkollegani" tipautti omituisen kommentin: "Niin, sun nykyiset duuniporukathan varasti tän työpajaformaatin meiltä." Täysin "as-a-matter-of-fact". Se ei ollut varsinainen syytös, ehkä enemmänkin jonkinlainen "jottei totuus unohtuisi, niin muistutan, että me oltiin täällä ensin".

En nyt oikein tiedä, onko tuo formaatti niin ainutlaatuinen, enkä ole ihan vakuutettu siitäkään, kumpi oli ensin. [Kymmenen vuoden takaisista vuosikertomuksistahan sen näkisi, jos haluaisi verrata ja tarkistaa.] Ehkä on paras jos jätän tämän asian tuomiotta. Muistui silti mieleen, että entisellä työpaikallani märehdittiin aika paljon tällaisia asioita: "Meillä oli semmonen idea ja sit noi vei sen." tai "Meillä oli yhtä hyvä idea, mutta noi pääsi omansa kanssa lehteen, kun niiden kaverit on siellä töissä."

Ajattelin jo silloin aikoinaan, että nämä kahvipöytäkeskustelut eivät ole minua varten ja mietin, että jos hyviä idiksiä oli niin paljon, niin miksei niistä useampi toteutunut. Eivät kaikki tietenkään tämmöisiä tuskitelleet, ja entisaikoina oli ehkä enemmän syytäkin tällaisiin valituksiin. Mutta muistanpa varsinkin yhden eläkkeelle jääneen kollegan, jolle aihe tuntui olevan keskeinen elämänsisältö. Taannoin soitin hänelle, ja ehkä noin viisi minuuttia puhuimme yleisiä kuulumisia. Loput puoli tuntia vellottiin aiheessa "kilpailevien yksikköjen ilkeät kampitukset".

Nykyisessä työpaikassa kahvipöytäkeskusteluissa ja suunnittelupalavereissa kuulee kaikenlaista, mutta enimmäkseen tuntuu siltä, että siellä ideoidaan itse. En muista että olisi sen paremmin sanottu että "nyt varastetaan noiden idea" kuin vellottu siinä, että täältä olisi jotain varastettu. Melkein väittäisin, että täkäläisillä on sittenkin idiksiä sen verran, ettei ole aikaa ryvetä yhden ainokaisen idean kohtaloissa. (lisäys: niin ja sen idean voi vaikka antaa lähteä maailmalle muidenkin iloksi :-) )

Kunhan nyt sit eivät entisessä työpaikassa väitä, että minut "varastettiin". Itse päätin paikan vaihdosta.

Huvittaa. Puolison kanssa on tarkoitus matkustaa toiselle puolelle maata. Ensin oli vakaita suunnitelmia, että saadaan kyyti hänen sukulaiseltaan, jota, viime bloggauksen keskustelusta inspiroituneena, voisin luonnehtia "tuohtuvaiseksi" ihmiseksi. Ehdin kehittää pienen kotoisen kriisin aiheesta, jaksanko tämän sukulaisen seuraa tuntikaupalla pienessä autossa, olkoonkin että osaan luontevammin vetää rajaa tähän sukulaiseen kuin vaikka työkavereihin.

Mutta turha huoli: nyt kävi ilmi, ettemme käytännössä mahdukkaan siihen autoon. [Aargh, en voi uskoa että juuri kirjoitin -kaan -päätteen kahdella k:lla!!! Täytyy johtua syystaudin aiheuttamasta valvomisesta. - Elämä on täynnä syvästi ravisuttavia järkytyksiä kuten kielivirheitä ;-) .] Oikeastaan on kätevää, että tämän sukulaisen kanssa voimme suunnitella paljon kaikkea yhteistä, mistä suurin osa jossain vaiheessa peruuntuu. Kaikilla on hyvä mieli yhteisistä yhdessäolon suunnitelmista, eikä sit kuitenkaan haaskaannu aikaa tai hermoja toteuttamiseen, kunhan osaa varautua 90% peruuntumiseen. :-D Mutta en ollut taas muistanut ennakoida, että sama juttu pätisi myös tässä kyytitapauksessa. Onneksi ei ole myöhäistä tehdä varasuunnitelmaa: bussit ja junat kulkee (aina joskus), eikä peruuntuminen harmita, kun saa olla vähän rauhemmassa.

Hm, ehkä voisi suorastaan kiittää sukulaista siitä, että hänen kyytitarjouksensa aikaansai terveellistä ajatuksenvaihtoa keittiönpöydän ääressä :-D

"Kato mimmosen jutun mä oon tehny! Arvaa kenen nimipäivä tänään on? Mä aion muuten tänään mennä leffaan. Voi ei, N oli ihan rikki kun se ei päässy BB:hen! Tiäksä yhtä I-nimistä tyyppii, se lähetti mulle tosi ilkeen meilin, mä en enää ikinä leiki sen kaa. Yäääh, mä oon ihan väsyny! Hehee, mun on pakko lähettää sulle tää video! Mitä, sulle tuli puhelu, kuka se oli? Sori, mut mä en nyt jaksa, mun täytyy mennä ostaan karkkia, karkki on parasta elämässä."

"No vau, hieno juttu. Jaa, no kenen? No sepä kivaa. Kuka N? Ai se I, joka kirjotti että sillä on nyt vaikeeta? Koeta pitää taukoa. Ok, mä katon sen kohta. Hautausurakoitsija, siihen liittyy vähän ikävä juttu... "

Keskustelua lapsen ja vanhemman kesken? Joskus myös työpaikalla. Ylläoleva ei ole ihan kopio elävästä elämästä, mutta kokemus tulee lähelle sitä. Ihminen, joka ihan tiukasti työasioissa on todella mahtava ja ihailtava, voi arkisessa olemisessaan tipahtaa pienen lapsen "huomaa mut, huomaa mut, huomaa mut, sano että oot samaa mieltä" -jankkaamiseen. Voisi käydä hermoille, vaikka olisin rakastava vanhempi, ja kun olen vain jollain lailla aikuinen sivullinen, niin rupean korkeintaan esittämään kiireisen ja poissaolevan vanhemman roolia. Mistä kierre voi vielä pahentua, kun lapsi haluaa varmistaa, että saa edes vähän huomiota ja edes vähän sympatiaa.

"Mä en tosiaankaan enää leiki sen yhden kaa, uskotsä. Se oli hirvee. Arvaa mitä se sano. Ja sillonkin Kiinan suuren kivisodan aikaan vuonna luu se sano niin ja niin. Ja sit vielä joskus toistekin. Ja sen kaverikin on ihan hirvee ja talkkarikin melkein haukku sitä. Ja sitte. Ja sitte. Ja sit yks toinen oli sitä mieltä et se ei ollu yhtään kauhee juttu, vaikka mä olin ihan rikki. Ja se kolmas sano vaan et sen pitää keskittyä omiin töihinsä. Missä on lojaalisuus nykyään?" Ad nauseam. "Näethän minut ja näethän asiat niinkuin minä ne näen? Saanko sinut puolelleni, jos lisään vielä vähän väriä juttuun?" Tämä on se mitä minä kuulen. Jos jossain taustalla on joku isompi ongelma, niin voitaisiinko sitten puhua siitä eikä vatvoa tätä toissijaista tauhkaa? Ystäviksikään ei voida tulla, jos kaikki on ikuista performanssia, ei tasaveroista ajatustenvaihtoa.

Ja sitten toisaalta joskus samalta taholta hyökyy suojelun ja opastamisen into. "No nythän on niin että meillä on aina ollut tapana tehdä näin. Siis ei todellakaan voi hyväksyä ketä tahansa, mutta kyllä sä varmaan kuulut joukkoon. Kyllä se sulta hyvin sujuu, mä oon esimerkiks aina tehny näin ja näin." Silloinkaan, kun tuolta suunnalta olisi tarjolla tukea, minusta ei tunnu siltä, että olisin oikeasti se, josta ollaan kiinnostuneita. Taas kyse on esille asettautumisesta: "Näytänkö nyt hyvältä kun asettaudun ystävällisesti avuksi? Esiinnynhän nyt edukseni? Olenhan asetellut hyväntahtoisuuteni mahdollisimman näteiksi kiharoiksi?" (Sama juttu sattui jossain nuoruuden rakkaussuhteessa. Ajattelin, että tyyppi on palavasti rakastunut, mutta se olikin rakastunut poseeraamiseen. "Näyttäähän rakkauteni hyvältä, kun sanon näin ja katson näin? Olenpa kiinnostava tyyppi, kun olen ihan tosi ihastunut, ja elämässäni on sieluntaisteluita.")

Ja tosiaan, sama ihminen, tiukan asiallisessa yhteydessä, jossa ei kysellä hyväksyntää tai huomiota, on loistava, ajattelee kirkkaasti, puhuu hyvin. Kaikki ei aina ollut näin sietämätöntä. Olimme pitkään kavereita ja jossain vaiheessa olimme tulossa ystäviksi, mutta sitten asiat ovat menneet vinoon. Ehkä minulle oli varattu joku rooli, vaikkapa "meihin" kuuluvien rooli, jota en älynnyt tai halunnut ryhtyä esittämään. Tai ehkä olen tehnyt jonkun käsittämättömän pahuuden mitään aavistamatta, tai sitten vain planeettojen kiertoradat tai maan magneettikenttä ovat vääntyneet väärään asentoon. (Lisäys: ehkä asiat alkoivat harmittaa minua erityisesti siinä vaiheessa, kun alkoi tulla kovin jyrkkää juttua ihmisistä, jotka eivät mielestäni sitä ansainneet, juuri tällaisia "jos on meidän kanssa, ei voi olla noiden kanssa".)

Mutta ei kaikkien kanssa ole näin hankalaa. Useimmat työkaverit ovat aikuisella tavalla asiallisia tai sitten ystävän tavalla läheisiä, mutta ei lapsen tavalla tarvitsevia. Siitä se vaikeus kai tuleekin - jos tuntisin olevani tekemisissä aikuisen kanssa, puhuisin kai asiat helpommin puhki, mutta kun tavallaan tuntuu siltä, että vastassani onkin lapsi, joka hakee sellaista erityiskohtelua jota vain lapsi voi edellyttää...

Tällä hetkellä jo ajatus, että näkisin taas lapsen hänen kasvoillaan, vaatimassa enemmän huomiota kuin aikuinen aikuiselta, nostaa mielessäni heti kiukun pintaan. En siis ole itsekään enää aikuinen, en edes auttava vanhempi, vaan lapsi, kiukutteleva sellainen: "Mee pois. Mä haluun olla yksin. Sä et saa puhuu mulle." Voin vain hyvin pinnallisella asiatasolla todeta, että kyllä tämä ihminen on myös viksu. Mutta parhaimmillaan hän on tällä hetkellä mielestäni silloin, kun hän on jossain muiden ihmisten seurassa. Uuden työnkuvan takia näin onkin toistaiseksi. Se on ihan käsittämätön huojennus ja antaa minulle aikaa asetella itseni vähän eri tavalla.

... oli kirja, joka oli vanhempien hyllyssä. En koskaan lukenut sitä, mutta katselin selkämystä ja jostain muualta on tullut vastaan tietoja sen sisällöstä. Kirjan nimi pulpahtaa välillä mieleeni, kun ajattelen yleisellä tasolla sitä, miten helposti voi päätyä liputtamaan väärän asian puolesta [kuten joku Turkan entinen oppilas joskus haastattelussa sanoi, mihin mahtoi liittyä... ;-) ]

Jos tekisin elokuvaa, tämä takauma tulisi vasta myöhemmässä vaiheessa, mutta olkoon nyt tässä. Lapsuudessani ei kai ole suuria traagisia asioita, mutta jotakin mikä liittyy tuohon edelliseen ja nykyiseen. Hiukan ennen kouluikää olin hoitopaikassa, jossa oli tyrannimainen vanhempi lapsi. Jälkikäteen ajatellen hänellä ehkä oli jotain traagisia asioita taustallaan, tai sitten ei. Vanhemmat muistelevat joskus, että kun sain uuden hienon lelun, tuo "leikkikaverini" omi sen itselleen, ja minä sitten tyrmistyneenä ihmettelin, miten tässä näin kävi. "Miten tässä näin kävi?" Itse muistan selkeimmin sen, että leikkikaveri kiusasi kolmatta ja painosti minut mukaan.

Tämä asia jäi kaivamaan mieltä samaan tapaan kuin lapsuuden synnit Potterin Laulavaa salapoliisia. Tehdä jotain, mikä on oman tahdon vastaista ja minkä tietää vääräksi ja minkä näkee aiheuttavan mielipahaa - koska joku toinen vaatii. Muistattehan sen sähköiskutestin. Asia jäi vaivaamaan, ja ehkä siksi olin koulussa ja sen jälkeenkin innostunut pelastamaan ja auttamaan kiusattuja, mikä sekin voi mennä liian pitkälle, jos ei huomaa että on itsekin kiusattu ja täytyisi ehkä välillä pelastaa itsensä. Lojaliteettivaatimus "jos olet kaverini, et saa olla tuon kanssa" tai "koska olet kaverini, sinun pitää..." herättää yhä suorastaan vanhatestamentillista vihaa. Minusta kaverius tai ystävyys ei velvoita olemaan samaa mieltä eikä myötäilemään, pikemminkin hyvä ystävä voi auttaa näkemään asioita toisinkin. Eli ei rakenneta yhdessä mitään "voi kun me ollaan hyviä" -kuplaa. Vai onko minulla joku ongelma viestinnän ymmärtämisessä?

Sitten noin vuosi sitten huomasinkin töissä joutuneeni samaan jumitukseen. Minulle kerrottiin joistakin ihmisistä pahoja asioita ja annettiin ymmärtää, että helvetti pääsee irti, jos edes pihahdan heidän nimensä. Olin uusi työntekijä, en täysin tietänyt, mistä olin kysymys, luotin informantteihini, mutta silti asia vaivasi minua. Kuvatut kauheudet ja kauheat synninteot eivät vastanneet arkihavaintojani, ja vähitellen huomasin olevani informantitien kanssa muutenkin eri mieltä siitä, mitä työkaverini oikeastaan sanoivat ja missä määrin he olivat väärässä ja kelvottomia. Mutta siinä vaiheessa olin ehtinyt sotkeutua moneen vyyhteen, joista nyt haluan päästä irti. Ja onneksi voin päästä irti. Liian pitkään oli kuitenkin kääriytyneenä jonkinlaiseen puolueettomaan humanismiin ja vältin lausumasta omaa mielipidettäni - enkä sitten voinut olla enää oma itseni kenenkään kanssa, koska lopulta enimmäkseen vain ihmettelin tuota lojaliteettivyyhteä. Eikä se edes ole olennainen asia toimenkuvassani, noin niinkuin asiallisesti ottaen!

Tämä ei valitettavasti ole mitään ainutlaatuista maailmassa tai työelämässä tai missään, vaan näitä tulee vastaan kaikkialla. Ja joskus tietysti käy niinkin, että joku ihminen tekee jotain todella alhaista ja että on ymmärrettävää, että toiset eivät enää halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Kuitenkin tämä ihminen voi olla joissakin muissa ihmissuhteissaan oikein hyvä ja "deserving". (Joku aforismi kuului, että tunnemme vain ihmissuhteita, emme ihmisiä, mikä on lievästi sanottuna nerokasta.) Minusta näyttää että rikkeitä on tehty puolin ja toisin noissa työkaverien suhteissa, ja juuri siksi toisen osapuolen demonisointi tai hylkiminen on turhaa.

Mutta harvoin on perusteltua vaatia, että muut valitsisivat puolensa samalla tavoin. Pöyristyin kun tässä lähdin mukaan yhteen työhankkeeseen, ja vasta sen kuluessa, kun ehdotin että otettaisiin mukaan asiantuntijoita Ta:n kaupungista, kuulin että eräs J:n kaupungista oleva asiantuntija oli ilmoittanut, että hän vetäytyy hankkeesta, jos kukaan Ta:n ihmisistä on mukana. Loppujen lopuksi hankkeelle ei ehkä olisi ollut niin suuri vahinko, vaikka hän olisi lähtenytkin. Mutta eivät ihmiset välttämättä edes lähde hankkeista, vaikka suurisanaisesti jotain uhoaisivatkin. Olenpa järjestänyt kehittämispäiviä, jonne olen jääräpäisesti kutsunut alan verisimmät vihamiehet, eikä se ole johtanut räjähdyksiin eikä edes haitannut välejäni noihin, ehkä korkeintaan aiheuttanut pettymyksiä skandaalinkäryn haistelijoille. Nyt aion palata tähän vanhaan perinteeseen. :-D

En tajunnutkaan miten vyyhdessä olen ollut, ennen kuin nyt kun tunnen päässeeni vapaaksi. Ihan hukuksissa muiden ihmisten aivoituksissa ja siitä mitä oletan heidän aivoittelevan... Ja kuitenkin se on ihan turhaa sekoilua. Eilen töissä nauratti pitkästä aikaa todella aidosti ja vapautuneesti. Viime kerrasta on todella pitkä aika! Lisää tällaista kaikille ja vähemmän fasistista toisten tahdon mukana tai sen hämmentämänä vellomista.

... kahdeksan vuotta myöhässä, mutta en ole aiemmin ehtinyt omilta (tai muiden) projekteilta. [Viime viikolla yritin tahollani ja ystävä tahollaan saada maailmaa valmiiksi yhdessä päivässä. Pohdin, miltä näyttäisi, jos YLEn uutissivuille pamahtaisi tiedote: "Maailma on tänään iltapäivällä tullut valmiiksi. Viimeiset siirrot suoritettiin Suomen yli ulottuvalla akselilla. Lisää A-Talkissa tänään, puhujina maailman valmiiksisaattajat Mulan ja X."]

Eli tässä agenda. Tai missio, tai visio, whatevä.
- Nähdä mitä itse tahdon ja ajattelen.
- Sanoa muille mitä itse tahdon ja ajattelen.
- Toimia sen mukaisesti mitä itse tahdon ja ajattelen.
- Elää sen kanssa että jotkut tuttavat tai kaverit eivät ehkä enää tunnu minusta mukavilta tai eivät pidä minusta, jos paljastan todellisen karvani.
- Elää sen kanssa että saatan tehdä välillä myös vähän hävitystä, jos en mieti kahta vuorokautta, onko minun perusteltua suuttua. Eli että saatankin oikeasti olla huonompi ihminen kuin mitä olen yrittänyt olla.
- Ehkä havaita, että ei olekaan niin vaarallista olla vähän avoimempi. Se voisi jopa ehkä niinkun olla reilua muita ihmisiä kohtaan. :-) Kuten eräs ystäväni sanoi jo kymmenen vuotta sitten: "Älä yritä ratkaista ihmisten ongelmia niiden puolesta, se ei auta niitä kovin pitkälle."

Ja sitten vielä yksi asia: pois "päänsisäiset olanylituijottajat". Ruotsalainen kaveri kertoo kuulevansa aina päässään pomonsa äänen, kun yrittää kirjoittaa jotain: "Ei noin voi sanoa, ihan vanhentunut ajatus" jne. Ja kertoman mukaan Brahms [tai joku] sanoi säveltäneensä huonommin kuin olisi voinut, koska hänestä aina tuntui, että Beethoven katsoi hänen olkansa yli. Sama olo on usein monessa kohtaa. Nytkin pitäisi vääntää yksi teksti ja tuntuu että puolen Suomen asiantuntijat tuijottaa olkapään yli ja kritisoi ennen kuin ensimmäinen sana on ilmaantunut paperille. Oman pääni sisäisiä tietysti ovat he, nyt haistatan heille ja rupean hommiin.

Olenko oikeasti näin neuroottinen? Kai sit vissiin. Mutta ehkä tulee sama juttu kuin siivotessa - kun on oikein sotkenut, niin siivotessa voi sitten todella nähdä työnsä tulokset.

Olisinpa ostanut semmoista "hiukset merivedessä huljutetun näköiseksi tekevää kampausainetta" kun olin reissussa... Kenelläkään tietoa mistä semmoista saa? Ja miten sellaista lookkia oikeaoppisesti kuvataan kampaajille, joilla näyttää olevan vakaumus, että haluan näyttää kasaritätöseltä [ei sillai retrolta vaan niinkun karmeelta]? Nimim. hiuskuuppaansa tuskastunut...

Ihailen sitä, miten selkeästi eräs kaverini osaa tunnistaa sen, mitä haluaa ja mitä ei halua. Jos häntä väsyttää, hän lähtee porukasta; jos hän ei jaksa olla jossain proggiksessa, hän lopettaa sen; jos ihmiset puhuvat hänen mielestään roskaa, hän huomauttaa siitä. Kuulostaako yksinkertaiselta? Miksi se ei sitten onnistu kaikilta, esimerkiksi allekirjoittaneelta?

Sen sijaan tulee mietittyä ensin ummet ja lammet - pahastuuko joku, jos en osallistu / lähden jo / tulen myöhässä ... Proggis kaatuu niskaan ja näyttää tuhoon tuomitulta jo alkaa päälle, mutta eihän siitä voi päästää irti kun on kerran tullut luvattua... Ja ihmisten puheet tuntuvat menevän ihan metsään, mutta eihän niille voi täräyttää suoraa päätä että käyttäkää aivojanne, tosin sit menee puoli päivää kun koettaa miettiä hienoa vastausta joka toista ihmistä loukkaamatta toisi esiin mahdollisuuden, että on muitakin tapoja nähdä asiat...

Pari päivää sitten huomasin ajautuneeni tosi huonoihin fiiliksiin, ja ne johtuivat juuri siitä, että mielessä pyöri vain tuhannen sääntöä siitä, miten pitäisi olla. Taustalla on muutama erityisen hankala vääntö, tuollaisia "kavereita jotka eivät leiki toistensa kanssa" -tyyppisiä kuvioita - olen turhaan koettanut tasapainoilla ja solmia rauhaa, vaikka olisin voinut täräyttää heti alussa että omapahan on ongelmanne, tapelkaa asianne selväksi, minä pysyn väleissä kummankin kanssa enkä rupea valitsemaan puoliani.

Toisaalta on parit työelämän pelisäännöt hukassa - olisi pitänyt rajata oma reviiri tiukemmin heti alussa, nyt olen lipsahtanut antamaan paljon tilaa muille enkä ole ajoissa asettanut omia rajojani. Useimpien työkaverien kanssa rajat syntyvät jotenkin itsestään ja huomaavaisuus on molemminpuolista, mutta toiset tuntuvat vievän kaiken ajan minkä lähiympäristöstään voivat saada. Ilman isompaa hyvitystä. Ja kun en ole alun alkujaan vetänyt tiukempia rajoja, olen alkanut tuskastua ja nyt tuskin siedän joitakin työkavereita, jotka ehkä eivät aavista pahaa tai korkeintaan ihmettelevät yksitavuisuuttani.

Sitten asia alkoi selkiytyä: mitäs minä tässä otan vastuuta näiden ihmisten asioista ja odottelen, että he joskus sopisivat välinsä tai vaikenisivat. Pitäisi selvästi keskittyä miettimään sitä mitä itse haluan ja mitä olen mieltä heistä. Miten tällaisen perusasian voi unohtaa? Mutta olipa taas mukava muistaa se oikein selkeästi ja kirkkaasti. Eilispäivä oli yhtä tarmoa ja intoa. Tänään olen tehnyt asioita toisin niin paljon kuin suinkin ja muistuttanut itselleni, että minä päätän paljonko töitä päivässä teen ja mitä töitä ja kuinka kauan kuuntelen työkaverin puhetta [ja oikeasti: voin valita].

Mutta kampaajalle en onnistunut olemaan jämäkkä. Taas tuli semmoinen mamma-kuuppa -kampaus, vaikka yritin inistä jotain bed head-tyyppisestä... "When will my reflection show who I am inside"?

No, sitä selvitellessä... Tässä blogissa on luultavasti aika paljon valitusta ja loukattua hyveellisyyttä luvassa. ;-)

Viime päivinä olen kuunnellut paljon Mulan-elokuvan musiikkia. "Now I see that if I wear a mask I can fool the world / but I cannot fool my heart." Minusta on tuntunut jo pitkään että olen ollut jees-miehenä eri suuntiin ja myötäillyt ja nyökkäillyt.

Ja miettinyt, että jos minäkin jonain päivänä kertoisin ihmisille, mitä ajattelen heistä ja siitä, miten he ruotivat toisiaan. Siinä voisi mennä parit iltapäiväkahvit ja -pullat väärään kurkkuun ja säkillinen herneitä nenäonteloihin.

Näyttää siltä että voin puijata muita uskomaan, että olen samaa mieltä heidän kanssaan, mutta se tekee pahaa itselle. Kai sitten ostan myötäilyllä lepoa ja rauhaa ja ajattelen, että ihmisiä ei satuta se mitä he eivät tiedä. Mutta nyt loppu. Vähän selkärankaa kehiin.

Tänään siivosin työhuoneeni. Sitä on pyydelty pitkään, mutta muutos lähtee sisältä eikä ulkoa. Haluan kokeilla rajua leikkausta omaan olemiseni tapaan. Kun keskityin ajattelemaan itseäni, omaa tahtoani, pöydillä vanuneet paperit oli helppo heilauttaa kasoihin ja kaappiin.

Hissuttelu on nyt julistettu kirkonkiroukseen.