Fasismin massapsykologiaa...

... oli kirja, joka oli vanhempien hyllyssä. En koskaan lukenut sitä, mutta katselin selkämystä ja jostain muualta on tullut vastaan tietoja sen sisällöstä. Kirjan nimi pulpahtaa välillä mieleeni, kun ajattelen yleisellä tasolla sitä, miten helposti voi päätyä liputtamaan väärän asian puolesta [kuten joku Turkan entinen oppilas joskus haastattelussa sanoi, mihin mahtoi liittyä... ;-) ]

Jos tekisin elokuvaa, tämä takauma tulisi vasta myöhemmässä vaiheessa, mutta olkoon nyt tässä. Lapsuudessani ei kai ole suuria traagisia asioita, mutta jotakin mikä liittyy tuohon edelliseen ja nykyiseen. Hiukan ennen kouluikää olin hoitopaikassa, jossa oli tyrannimainen vanhempi lapsi. Jälkikäteen ajatellen hänellä ehkä oli jotain traagisia asioita taustallaan, tai sitten ei. Vanhemmat muistelevat joskus, että kun sain uuden hienon lelun, tuo "leikkikaverini" omi sen itselleen, ja minä sitten tyrmistyneenä ihmettelin, miten tässä näin kävi. "Miten tässä näin kävi?" Itse muistan selkeimmin sen, että leikkikaveri kiusasi kolmatta ja painosti minut mukaan.

Tämä asia jäi kaivamaan mieltä samaan tapaan kuin lapsuuden synnit Potterin Laulavaa salapoliisia. Tehdä jotain, mikä on oman tahdon vastaista ja minkä tietää vääräksi ja minkä näkee aiheuttavan mielipahaa - koska joku toinen vaatii. Muistattehan sen sähköiskutestin. Asia jäi vaivaamaan, ja ehkä siksi olin koulussa ja sen jälkeenkin innostunut pelastamaan ja auttamaan kiusattuja, mikä sekin voi mennä liian pitkälle, jos ei huomaa että on itsekin kiusattu ja täytyisi ehkä välillä pelastaa itsensä. Lojaliteettivaatimus "jos olet kaverini, et saa olla tuon kanssa" tai "koska olet kaverini, sinun pitää..." herättää yhä suorastaan vanhatestamentillista vihaa. Minusta kaverius tai ystävyys ei velvoita olemaan samaa mieltä eikä myötäilemään, pikemminkin hyvä ystävä voi auttaa näkemään asioita toisinkin. Eli ei rakenneta yhdessä mitään "voi kun me ollaan hyviä" -kuplaa. Vai onko minulla joku ongelma viestinnän ymmärtämisessä?

Sitten noin vuosi sitten huomasinkin töissä joutuneeni samaan jumitukseen. Minulle kerrottiin joistakin ihmisistä pahoja asioita ja annettiin ymmärtää, että helvetti pääsee irti, jos edes pihahdan heidän nimensä. Olin uusi työntekijä, en täysin tietänyt, mistä olin kysymys, luotin informantteihini, mutta silti asia vaivasi minua. Kuvatut kauheudet ja kauheat synninteot eivät vastanneet arkihavaintojani, ja vähitellen huomasin olevani informantitien kanssa muutenkin eri mieltä siitä, mitä työkaverini oikeastaan sanoivat ja missä määrin he olivat väärässä ja kelvottomia. Mutta siinä vaiheessa olin ehtinyt sotkeutua moneen vyyhteen, joista nyt haluan päästä irti. Ja onneksi voin päästä irti. Liian pitkään oli kuitenkin kääriytyneenä jonkinlaiseen puolueettomaan humanismiin ja vältin lausumasta omaa mielipidettäni - enkä sitten voinut olla enää oma itseni kenenkään kanssa, koska lopulta enimmäkseen vain ihmettelin tuota lojaliteettivyyhteä. Eikä se edes ole olennainen asia toimenkuvassani, noin niinkuin asiallisesti ottaen!

Tämä ei valitettavasti ole mitään ainutlaatuista maailmassa tai työelämässä tai missään, vaan näitä tulee vastaan kaikkialla. Ja joskus tietysti käy niinkin, että joku ihminen tekee jotain todella alhaista ja että on ymmärrettävää, että toiset eivät enää halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Kuitenkin tämä ihminen voi olla joissakin muissa ihmissuhteissaan oikein hyvä ja "deserving". (Joku aforismi kuului, että tunnemme vain ihmissuhteita, emme ihmisiä, mikä on lievästi sanottuna nerokasta.) Minusta näyttää että rikkeitä on tehty puolin ja toisin noissa työkaverien suhteissa, ja juuri siksi toisen osapuolen demonisointi tai hylkiminen on turhaa.

Mutta harvoin on perusteltua vaatia, että muut valitsisivat puolensa samalla tavoin. Pöyristyin kun tässä lähdin mukaan yhteen työhankkeeseen, ja vasta sen kuluessa, kun ehdotin että otettaisiin mukaan asiantuntijoita Ta:n kaupungista, kuulin että eräs J:n kaupungista oleva asiantuntija oli ilmoittanut, että hän vetäytyy hankkeesta, jos kukaan Ta:n ihmisistä on mukana. Loppujen lopuksi hankkeelle ei ehkä olisi ollut niin suuri vahinko, vaikka hän olisi lähtenytkin. Mutta eivät ihmiset välttämättä edes lähde hankkeista, vaikka suurisanaisesti jotain uhoaisivatkin. Olenpa järjestänyt kehittämispäiviä, jonne olen jääräpäisesti kutsunut alan verisimmät vihamiehet, eikä se ole johtanut räjähdyksiin eikä edes haitannut välejäni noihin, ehkä korkeintaan aiheuttanut pettymyksiä skandaalinkäryn haistelijoille. Nyt aion palata tähän vanhaan perinteeseen. :-D

En tajunnutkaan miten vyyhdessä olen ollut, ennen kuin nyt kun tunnen päässeeni vapaaksi. Ihan hukuksissa muiden ihmisten aivoituksissa ja siitä mitä oletan heidän aivoittelevan... Ja kuitenkin se on ihan turhaa sekoilua. Eilen töissä nauratti pitkästä aikaa todella aidosti ja vapautuneesti. Viime kerrasta on todella pitkä aika! Lisää tällaista kaikille ja vähemmän fasistista toisten tahdon mukana tai sen hämmentämänä vellomista.