Tahtoo tehdä toisin

Ihailen sitä, miten selkeästi eräs kaverini osaa tunnistaa sen, mitä haluaa ja mitä ei halua. Jos häntä väsyttää, hän lähtee porukasta; jos hän ei jaksa olla jossain proggiksessa, hän lopettaa sen; jos ihmiset puhuvat hänen mielestään roskaa, hän huomauttaa siitä. Kuulostaako yksinkertaiselta? Miksi se ei sitten onnistu kaikilta, esimerkiksi allekirjoittaneelta?

Sen sijaan tulee mietittyä ensin ummet ja lammet - pahastuuko joku, jos en osallistu / lähden jo / tulen myöhässä ... Proggis kaatuu niskaan ja näyttää tuhoon tuomitulta jo alkaa päälle, mutta eihän siitä voi päästää irti kun on kerran tullut luvattua... Ja ihmisten puheet tuntuvat menevän ihan metsään, mutta eihän niille voi täräyttää suoraa päätä että käyttäkää aivojanne, tosin sit menee puoli päivää kun koettaa miettiä hienoa vastausta joka toista ihmistä loukkaamatta toisi esiin mahdollisuuden, että on muitakin tapoja nähdä asiat...

Pari päivää sitten huomasin ajautuneeni tosi huonoihin fiiliksiin, ja ne johtuivat juuri siitä, että mielessä pyöri vain tuhannen sääntöä siitä, miten pitäisi olla. Taustalla on muutama erityisen hankala vääntö, tuollaisia "kavereita jotka eivät leiki toistensa kanssa" -tyyppisiä kuvioita - olen turhaan koettanut tasapainoilla ja solmia rauhaa, vaikka olisin voinut täräyttää heti alussa että omapahan on ongelmanne, tapelkaa asianne selväksi, minä pysyn väleissä kummankin kanssa enkä rupea valitsemaan puoliani.

Toisaalta on parit työelämän pelisäännöt hukassa - olisi pitänyt rajata oma reviiri tiukemmin heti alussa, nyt olen lipsahtanut antamaan paljon tilaa muille enkä ole ajoissa asettanut omia rajojani. Useimpien työkaverien kanssa rajat syntyvät jotenkin itsestään ja huomaavaisuus on molemminpuolista, mutta toiset tuntuvat vievän kaiken ajan minkä lähiympäristöstään voivat saada. Ilman isompaa hyvitystä. Ja kun en ole alun alkujaan vetänyt tiukempia rajoja, olen alkanut tuskastua ja nyt tuskin siedän joitakin työkavereita, jotka ehkä eivät aavista pahaa tai korkeintaan ihmettelevät yksitavuisuuttani.

Sitten asia alkoi selkiytyä: mitäs minä tässä otan vastuuta näiden ihmisten asioista ja odottelen, että he joskus sopisivat välinsä tai vaikenisivat. Pitäisi selvästi keskittyä miettimään sitä mitä itse haluan ja mitä olen mieltä heistä. Miten tällaisen perusasian voi unohtaa? Mutta olipa taas mukava muistaa se oikein selkeästi ja kirkkaasti. Eilispäivä oli yhtä tarmoa ja intoa. Tänään olen tehnyt asioita toisin niin paljon kuin suinkin ja muistuttanut itselleni, että minä päätän paljonko töitä päivässä teen ja mitä töitä ja kuinka kauan kuuntelen työkaverin puhetta [ja oikeasti: voin valita].

Mutta kampaajalle en onnistunut olemaan jämäkkä. Taas tuli semmoinen mamma-kuuppa -kampaus, vaikka yritin inistä jotain bed head-tyyppisestä... "When will my reflection show who I am inside"?

No, sitä selvitellessä... Tässä blogissa on luultavasti aika paljon valitusta ja loukattua hyveellisyyttä luvassa. ;-)